Ntamon julkaisemaa Papaninin retkikuntaa saa nyt pokkarina täältä.

Venäjännös "Экспедиция Папанина" sähköisessä muodossa löytyy
täältä.

17. joulukuuta 2010

Kalevalaisia kalavaleita

Kirjailija-lehden tuoreessa numerossa (4/2010) Vilja-Tuulia Huotarinen toistelee ja jopa kehittelee Ortjo Stepanov –myyttiä, jonka mukaan karjalainen Stepanov oli sananvapaustaistelija ja järjestelmän vainoama nero, joka joutui kirjoittamaan kynttilän valossa, ja ”ylemmältä taholta kiellettiin myymästä hänelle kynää tai paperia”. Puukonterälläkö hän raapusti tuohilevyille kaikki lukuisat romaaninsa?
Vienassa vierailleita suomalaisia runoilijoita on vedetty nenästä, niin kuin kaikkia muitakin.
Ensimmäiset kolhoosijärjestelmää ylistävät romaaninsa Stepanov kirjoitti Petroskoissa. Sähköttömässä Haikolassa hän kävi fiilistelemässä vain eläkepäivinään. NKP:n jäsenenä ja kauppakorkeakoulusta valmistuneena neuvostovirkailijana hän tiesi tasan tarkkaan mistä sai kirjoittaa ja mistä ei. Ennen kirjailijan uraansa hän toimi osuuskaupan johtajana Uhtualla ja kalastusministeriön tarkastajana Petroskoissa. Kaikki hänen tekeleensä oli julkaistu tuoreeltaan ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Mitään ongelmia paperin ja kynien kanssa ei Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäsenellä ja systeemin uskollisella palvelijalla voinut olla. Hyvin varovaisia paljastuksia Stepanov uskalsi sujauttaa vain viimeisimpiin, perestroikan aikana julkaistuihin romaaneihin. Se tapahtui vuosina jolloin Neuvostoliitossa julkaistiin jo Šalamovin ja Solzhenitsynin kirjoja.
Stepanovin käsikirjoitukset vaativat rankkaa muokkausta. Punalippuun niitä toimitti Pekka Perttu, ja kirja-asuun Terttu Vikström. Venäjänkielisissä käännöksissä rakenteiden ja tekstin parantelua jatkettiin. Olen itsekin joutunut toimittamaan Stepanovin postuumina julkaistuja käsikirjoituksia ja tiedän minkä tason tekstiä lähti mestarin kynästä. Markku Nieminen poisti Stepanovin romaanien uusista laitoksista sosialistisen realismin räikeämmät piirteet ja teki Stepanovista karjalaisen kirjallisuuden klassikon. Ortjo Stepanovin myytin on rakentanut ja ylläpitää Juminkeko-säätiö.
Nikolai Jaakkola ei kelvannut karjalaiseksi klassikoksi, olisiko siksi että hän oli syntynyt Turussa? Nykyinen arvojärjestys toistaa neuvostoaikaisia kaavoja: parhaita ”kansankirjailijoita” ovat Ortjo Stepanov ja Jaakko Rugojev, kommunisti ja silloisen Karjalan Korkeimman Neuvoston jäsen.
Jutussaan Vilja-Tuulia Huotarinen kertoo saaneensa Stepanovin Kotikunnan tarinan lahjaksi sillä ehdolla, että romaanisarja tulee luettua. Kannattaisikin tutustua ennen kuin menee myyttejä levittelemään. ”Täällä sananvapaus voi tarkoittaa sitä, että Kuittijärvellä kun huutaa, niin kukaan ei kuule.” Niin tuntuu olevan ainakin Juminkeko-säätiön toiveissa – kaikki siellä huudettu uskotaan todeksi, jos paikalla ei ole asiaan perehtyneitä kuulemassa.

14. joulukuuta 2010

Kummallisia sotaelokuvia

Miksi ihmeessä itsenäisyyspäivän tienoilla ja joulun alla esitetään toisesta maailmansodasta kertovia elokuvia? Tuntematon sotilas on tietenkin klassikko, mutta ehkä Täällä Pohjantähden alla sopisi paremmin itsenäisyyspäivän sisältöön.
Tuntemattoman lisäksi saatiin katsoa vielä Tali-Ihantala, elokuva joka ei kestä minkäänlaista kritiikkiä. Kolmen ja puolen miljoonan budjetilla saatiin kasaan nimenomaan kasa dokumenttia jäljitteleviä otoksia. Elokuva tuo mieleen aikuisten poikien sotaleikit, joissa tärkeintä on panssareiden aitous ja univormujen tarkat kopiot.
Eilen alkoi paljon mainostettu Tauno Tukevan sota. Sen käsikirjoitusta on kuulemma tehty kahdeksan vuotta, ja siinä tulos! Ensimmäinen osa on tässä: Tauno pelastaa makkaratehtaalle määrätyn konin, tuhoaa yhdellä kasapanoksella kokonaisen venäläisjoukkueen ja jää leskeksi.
Huvittavin kohtaus on törmääminen kahteen venäläiseen muonareissulla. Rintaman tuntumassa toimivilla sotilailla ei ole aseita mukana, ja huumehörhön oloinen pitkätukkainen venäläinen hippi talvisodan aikaisessa hiippalakissa vangitsee suomalaiset rakuunat ilman vähäistäkään vastarintaa.
Enpä usko että katsoisin toisen osan.

12. joulukuuta 2010

Veljeshautoja

Kuluneen syksyn aikana olen saanut olla mukana kahdessakin "veljeshaudassa".
Se on ystäväni Aleksandr Voroninin määritelmä kaikille antologioille ja yhteiskokoelmille.
Antologioiden nimetkin ovat olleet hyvin symbolisia: Kertomuksia pimeestä ja Unohtaa, unohtaa, muistaa.
Monessakohan olen ollut mukana kaiken kaikkiaan? Hyllystäni löytyi kaksitoista, mutta on niitä ollut vuosien varrella vähintäänkin kaksinkertainen määrä.
Olenko saanut koskaan mitään palautetta? No en.
Miksi sitten osallistun? Hyvä kysymys.

5. joulukuuta 2010

Vapaudesta

Tässä Itsenäisyyspäivän aattona luin Parnassosta Tommi Melanderin esseen Jonathan Franzenin kääntymisestä avantgardesta (lue: taideproosasta) 1800-luvun perinteiseen juoniromaaniin. Ensi syksynä suomeksi ilmestyvä Freedom kuulemma "pyrkii miellyttämään monia ja olemaan loukkaamatta ketään, ja valitettavasti myös onistuu siinä".
Viimeisen käsikirjoitukseni kanssa jouduin tekemään paljon töitä saadakseni sen miellyttämään kustantajaa (ja tietenkin, kustantajan mielestä, myös lukijaa). Seuraava työ, joka on nyt työn alla, olikin jo alunperin suunniteltu sellaiseksi, että se kävisi lukuromaanista laajemmalle yleisölle, mutta sisältäisi myös jotain sellaista, mihin "snobistinenkin" lukija saattaisi tarttua.
Luettuani Melanderin esseen tulin uusiin ajatuksiin. Miksi minun pitäisi miellyttää suurta yleisöä? Totta kai siksi, että kirja julkaistaisiin, ja sitä myytäisin mahdollisemmin paljon. Mutta olen törmännyt kirjoitusprosesissa tietynlaisiin vaikeuksiin: kun tekstissä ei ole minulle itsellni hauskoja koukkuja, ei sen kirjoittaminen oikein kiinnosta. Sitä joutuu vääntämään tekstiä väkisin, pakkotyönä. Onko siinä mitään mieltä? Nyt rupesinkin miettimään romaanin uudenlaista rakennetta, ehkä juuri sellaista mistä itse olin salaa haaveillut. Jos ajattelee kustantajan julkaisupäätöstä ja kirjan mahdollisia myyntilukua, ei ainakaan meikäläiseltä tulee mitään varteenotettavaa tekstiä.
Miten olla ammattikirjailija, jos ei pysty tuottamaan markkinoille sopivaa tavaraa? Ja missä on raja, jonka yli kirjailijan ei saisi astua? Jos ei julkaise, ei saa apurahaa. Jos julkaisee markkinoiden ehdoilla, menettää itsekunnioituksen.

29. marraskuuta 2010

Venäjän "uusi" suunta

Hienoa. Presidentti Karhu päätti uudesta "destalinisaatiosta". Se on varmaan kaikkien Stalinin jälkeisten Venäjän johtajien pakkokuvio, paitsi ettei se koskaan mene loppuun saakka. Pidemmilleen se meni Jeltsinillä (muistettakoon Hrustsev, Gorbatsov jne.). Nykyinen Venäjän herra antoi luvan Nalle-presidentille puhua samasta asiasta, Lännen mieliksi. Olen iloinen, ja odotan milloinka minulta pyydetään anteeksi isoisieni kärsimykset: inkeriläisen (luterilaisen) Simon ja karjalaisen (ortodoksisen) Oleksein. Molemmilta meni talot, mutta suuri ja mahtava KOLHOOSI on voittamaton presidenteistä huolimatta.

19. marraskuuta 2010

Venäjä taas maailman kärjessä

Venäjä on sitten päässyt tosi hienoon seuraan: sen lisäksi sellaiset sananvapauden keitaat kuin Kiina, Kuuba, Irak, Kazakstan ja Marokko ovat kieltäytyneet kutsusta Nobel-juhlaan.
Eilisessä Hesarissa Stubb hehkuti kukoistavia Venäjä-suhteita, ja niinhän se on ollut Suomessa kautta aikojen - talousasiat ratkaisevat suhteessa Venäjään. Neuvostoliittokin sai nauttia Suomen rakkautta, kun halpa öljy ja puutavara virtasivat maahan maksuna sukkahousuista ja Nokian saappaista.
Nobel-juhlasta kieltäytymisellään Venäjä viestittää koko maailmalle, että Medvedevin puheet "modernisaatiosta" ovat pelkää sanahelinää. Putinin ohjailema pehmonalle hymyilee nätisti, mutta asiat maassa hoidetaan entiseen tapaan. Toisinajattelijoiden, toimittajien ja mielenosoittajien pidätykset, pahoinpitelyt ja murhat jatkuvat, ja venäläiset ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolustajat ovat kauhuissaan.



















Kuvassa toimittaja Mihail Beketov noin vuosi sen jälkeen, kun hänet hakattiin Moskovassa.

11. marraskuuta 2010

Työtapaturma

Aleksandra Salmelan valinta Finlandia-ehdokaslistalle olikin kuulemma ikävä virhe. Kirjasäätiön sääntöjen mukaan kansalaisuus onkin tärkeämpi kuin kirjailijan käyttämä kieli ja itse teos. Kummallinen sääntö, varsinkin nykyisessä maailmassa. Maahanmuuttajien näkökulmaa toivotaan suomalaiseen kirjallisuuteen, mutta säännöt ovat rotuerottelun ajoilta. Enpä tiennyt tätäkään, uskoin että kansalaisuutta vaaditaan Suomessa vain presidenttiehdokkailta. Onkohan Runebergin palkinnon voittanut Zinaida Linden Suomen kansalainen, vai ovatko maan kakkospalkinnolla erilaiset säännöt?
No, mutta hyvinhän tässä kävi, vaikka Salmela saa olla ainoastaan poikkeus. Toivotaan, että ensimmäinen poikkeus tulee muuttamaan sääntöä eikä aihuta "sääntöjen valvonnan tehostamista".

2. marraskuuta 2010

Tulot ja verot

Ei ole Uussuomalaisen elämä helppoa: kansalaisuudesta on näköjään enemmän harmia kuin iloa.
Maahanmuuttaja sai nauttia työttömyysjaksojen aikana täysimääräisestä työmarkkinatuesta, johon puolison tulot eivät vaikuttaneet.
Uussuomalainen saa nyt, kun apurahakausi on katkolla, tyytyä tupakka-, anteeksi, karkkirahaan.
Ymmärsin ilmeisesti väärin, kun iloitsin vuoden 2009 apurahauudistuksesta. Siinähän apurahatyöskentely rinnastettiin työntekoon, apurahansaajat vakuutettiin Melassa (on siinäkin nimitys :) ja apurahakauden katsottiin täyttävän työssäoloehdon.
Työvoimatoimisto onkin samaa mieltä lain kanssa, mutta Suurella ja Mahtavalla Kelalla on eriävä mielipide. Se vain ei maksa täyttä päivärahaa.
Kaikissa viestimissä on pari päivää puhuttu veroista ja tuloista. Mielenkiinnolla olen kuunnellut ja lukenut yrittäessäni ymmärtää miksi siis köyhien pitää maksaa veroja enemmän kuin rikkaiden. Varsinkin jos veroja karhutaan verottomasta apurahasta. Vuoden 2009 verotus valmistui, ja Uussuomalainen sai mätkyt, jotka nyt pitäisi maksaa Kelan karkkirahasta, vaikka koko mainittu vuosi meni valtion verotonta taiteilija-apurahaa nauttiessa.
Tapaus on mysteeri senkin vuoksi, että ulkomaalaisena maahanmuuttajana ollessaan nykyinen Uussuomalainen sai joka jouluksi veronpalautusta sen verran mukavasti, ettei lahjabudjettia tarvinnut suunnitella alkuvuodesta.

21. lokakuuta 2010

Pimeetä toimintaa

Privaattidosetti valittaa ettei ole ehtinyt osallistumaan keskusteluun suomalaisen kirjallisuuden kokeellisuudesta ja kokeilemattomuudesta. En ole minäkään, kun olen sitä kokeellisuutta harrastanut viime aikoina niin tiiviisti ettei blogin päivityksiinkään ole ollut aikaa.
Eilen sain romaanin käsikirjoituksen luettua taas kerran alusta loppuun (ja joutunut karsimaan liikaa kokeellisuutta), ja nyt odottelen kustantajan päätöstä. Aika kässärin lukemiseen oli varastettu uuden romaanin kirjoittamiselta, joten rästejä on kertynyt.
Mukavalta tuntui silti uutinen uusälyttömän suomalaisen proosan antologian pikaisesta ilmestymisestä. Sen ovat toimittaneet Jukka Laajarinne ja Harri Kumpulainen, kirjoittajia ovat Miina Supinen, Pasi I. Jääskeläinen, Tuuve Aro, Markus Nummi, Tapani Bagge, Tiina Raevaara, Juri Nummelin, Hannu Hirvonen, Arvi Perttu, Sari Peltoniemi, Juha Huhtakallio, Harri Kumpulainen, Alvari Lume ja Jukka Laajarinne. Kirjan kustantaa Turbator.
Myöhässähän se on, jos kirjasyksyä ajattelee, mutta toivotaan silti ettei se huku täysin kirjamessujen vyöryttämän kirjatulvan alle. Ensi vuonna se on taas jo liian vanha huomioitavaksi :(

12. lokakuuta 2010

Hyvää saa odottaa

Jotenkin tämän blogin kirjoittaminen ei vain luonnistu. Vuoden paussin jälkeen luulin hyökkääväni bloggerin kimppuun kuin nälkäinen susi, mutta toisin kävi. Yksi aihe on ollut paperilapulla odottamassa pääsyä nettiin jo kuukausitolkulla, mutta nyt se lappu on hukkunut. Jotenkin se liittyi kirjailijan arkeen, apurahoihin ja kustantajiin. Yritän tässä muistella pimenevinä syysiltoina.

Yli vuoden kestäneen odotuksen jälkeen venäläinen runoilija Aleksandr Voronin on saanut tekijänpalkkionsa ntamo-kustantamolta Suomessa julkaistusta runokirjastaan. Rahallisestihan se ei merkitse paljon mitään, mutta olisi ikävä juttu, jos runoilijalla olisi jäänyt tietynlainen kuva koko suomalaisesta kustannuskulttuurista. Nyt on kuitenkin asia korjattu ja maine palautettu. Kiitollisena linkitän tähän ntamon uuden kirjakaupan.

11. syyskuuta 2010

Lesonen ja eläimet

Hesarin mukaan Dmitri Medvedev oli sanonut perjantaina Jaroslavlissa, että parlamentaarine demokratia Venäjällä olisi katastrofi. Joku vuosi sitten Putin oli vastannut kysymykseen sanavapauden puutteista, ettei sananvapautta voi Venäjällä rajoittaa, koska sitä ei ole koskaan ollutkaan. Alexander Stubbin mielestä kuitenkin Venäjän kanssa pitää rakentaa yhteistyötä yhteisien arvojen pohjalta. Mitkähän ne yhteiset arvot sitten ovat?


Lesonen ja eläimet

Lesonen oli aina ollut kiinnostunut eläimistä ja politiikasta, itänaapurista varsinkin. Hän seurasi televisiosta uutisia ja Avaraa luontoa. Lesonen tiesi, että Venäjää johtavat salaperäinen peto Gazprom, suden näköinen entinen agentti, ja joku nallemainen pikkuherra. Viron johdossa on kuulemma ilves, ja Suomessa tietenkin leijona, tosin naaras.
Eläinten elämä on jännittävää, ja niiden suhteet mutkikkaita, petoja kun ovat.
Kerran Venäjän Susi pelasti toimittajaryhmän amurintiikerin hyökkäykseltä. Kun vihainen peto uhkasi tutkijoita ja lehtimiehiä, soitettiin heti Moskovaan ja pyydettiin apua. Sananvapaus oli uhattuna, ja Susi lensi suihkukoneella Siperiaan pelastamaan pulaan joutuneita. Samana päivänä toisaalla eräs toimittaja ammuttiin pistoolilla päähän. Moskovan Susi ei ehtinyt pelastamaan.
Nallekarhu vaikuttaa ihan mukavalta, koska hän kumoaa Duuman älyttömät päätökset ja tekee niiden tilalle omia, jotka Duuma sitten hyväksyy.
Kävipä kerran niin, että lehdistö kertoi Suden avioerosta. Silloin Susi oli vielä presidentti, ja Duuman oli pakko puolustaa päällikköä. Se sääti lehdistön vapauksia rajoittavan lain. Mutta oikeudenmukainen ja demokraattinen uusi Nallekarhu-presidentti korjasi kansanedustajien virheen ja sai paljon kiitosta. Sudenkin maine vain vahvistui jupakassa. Hän osoittautui ihan tavalliseksi pedoksi, josta lehdet saivat kirjoittaa kaikenlaista. Sitä paitsi hän ei ollutkaan eronnut, eikä hän määrännyt kaikista asioista.
Väittely siitä, onko Venäjä suurvalta, oli Lesosta hieman naurattanut. On päivänselvää, että ainakin Suden valta on Venäjällä todella suuri. Sanan- ja kokoontumisenvapautta puolustaessaan hän sanoikin hiljattain, että se joka ei sananvapauden sääntöjä noudata, saa pampusta päähän.
Tämä oli Lesosen mielestä toimivaa demokratiaa. Sitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, mihin sitä Duumaa oikein tarvitaan, kun se on aina niin moukkamainen. Pelkkä presidentti olisi riittänyt Venäjälle ihan hyvin. Sille pitäisi vain maksaa parempaa palkkaa.
Nallekarhulla ei kuulemma ole varaa ostaa edes vaimolleen autoa. Voi ressukkaa, mihinkä se on Gazpromin maksaman palkkansa tuhlannut? Varmaan jakanut Moskovan mummoille ja Pietarin pultsareille, se kun on niin kiltti.
Varsinkin Nallekarhun ja Leijonan keskinäiset suhteet huvittivat Lesosta. Ne yrittivät kaikin voimin olla mieliksi toisilleen. Kun Suomen naarasleijona kehräää Venäjän karhulle joittenkin kusipäiden Karjala takaisin –vaatimuksia pahoitellen, herra Karhunen rauhoittelee: "Nou hätä, meillä on leveät rajavyöhykkeet Vienanmereltä Pohjanlahdelle. Vain venäläisillä on lupa omistaa maata rajavyöhykkeellä."
Viron Ilves taas oli suututtanut Venäjän karhua ja koko kansaa marssimalla pois eräästä petojen kokouksesta. Se ei ollut viisasta, koska ilves ei ole Venäjällä rauhoitettu eläin, luonnonsuojelu siinä maassa koskee vain Moskovan keskustassa asustavia petoja.
Kansalaiset eivät jaksaneet miettiä sellaisia kysymyksiä, miten pikkuinen Ilves voi olla uhkana Venäjän Sudelle ja Karhulle. Yleinen käsitys oli että Ilves on natsimyönteinen nato, joka vain odottaa sopivaa hetkeä hyökätäkseen Venäjälle ja orjuuttaakseen koko valtakunnan sisäisten pettureiden, eli suomalaisugrilaisten heimojen avulla. Jos tämä ei ihan lähiaikoina onnistuisi, niin Ilves ainakin nöyryyttäisi ja sortaisi Viron venäjänkielistä väestöä.
Lesonen oli hieman ylpeäkin Ilveksen rohkeudesta, mutta toisaalta pelkäsi, että se oli karhunpalvelus omalle maalleen. Kun suurin osa venäläisistä on sitä mieltä, että Ilves on vihollinen, niin jossain vaiheessa johdon on ryhdyttävä toimiin, esimerkiksi Viron venäjänkielisten vapauttamiseksi fasistisesta orjuudesta. Ja fasistien (niin kuin myös terroristien) kanssa ei neuvotella, niitä pommitetaan.
Mutta onneksi Nallekarhu on niin kiltti, että rauhoittelee kärsivällisesti ärtyisää Sutta. Nyt tilanne on sellainen, että Karhu, Leijona ja Ilves ovat ihan hyvissä väleissä, mutta Susi ja vaarallinen Gazprom lymyävät puskissa ja ärähtelivät. Niitä Lesonen hieman pelkää, mutta toivoo kuitenkin että joko nato tai käly tulee tiukan paikan tullen apuun.
Joskus Lesonsen kuitenkin käy sääliksi Sutta ja Gazpromia, ja hän itkee öisin, kun ajattelee eläinparkojen rankkaa elämää siellä vaarallisessa Siperian korvessa.

8. syyskuuta 2010

Teatterisota Petroskoissa jatkuu

Tänään Uussuomalainen sai kirjeen, jossa pydetään nimeä adressiin Petroskoin Kansallisen teatterin johtajan puolesta. Tässä vetoomuksen teksti, jonka on laatinut Pekka Kauppala, FT:

Karjalan tasavallan hallituksen päämies Andrej Vitaljevitsh Nelidoville

Kunnioitettu herra päämies,
Kansainvälisestä suomalaisesta kulttuurielämästä kiinnostuneena Suomen tasavallan asukkaana, ilmaisen huolestumiseni viimeaikaisista tapahtumista Karjalan suomalaista teatteria koskien. Kyseinen teatteri on koko maailman suomalaisuudelle mitä tärkein kulttuurilaitos. Sergei Proninin johdolla on teatteri viime vuosina kohottanut tasoaan entisestään ja toimii Karjalan kansallisten kulttuurien edustavimpana ilmentäjälaitoksena tasavallassanne.
Olen saanut tietää, että 23.8.2010 Pronin on erotettu toimestaan Karjalan virkaatekevän kulttuuriministerin Galina Brunin toimesta. Tiedän että Te, herra päämies, ette toki ole millään lailla vastuussa edeltäjänne hallituksen jäsenten viimeisistä toimenpiteistä ennen Teidän toimesta tapahtuvia uusia ministerinvalintoja. Koska kuitenkin olette ilmaisseet toiveenne ja päämääränne edistää Karjalan kansallisten kulttuurien elvytystä, pyydän Teitä kunnioittavimmin huolehtimaan, että Pronin mahdollisimman pian voi päästä jatkamaan energistä, taitavaa ja teatterin työntekijöiden luottamusta nauttivaa toimintaansa teatterinsa johdossa. Kansallinen teatteri ei voi toimia menestyksekkäästi ilman tällaista johtoa, jolle välttämätön edellytys on suomen kielen hallinta.

Proninin irtisanomisen alullepanija ja toteuttaja on Karjalan nyt jo entinen kulttuuriministeri Galina Brun. Entinen komsomol-aktiivi siirtyy luultavasti suojelijansa Sergei Katanandovin perässä Moskovaan, mutta miksi hän halusi tehdä vielä tämän viimeisinä päivinään virassa? Galina Brunilla ei tiettävästi ole mitään kulttuurialan koulutusta, hän on seurannut Katanandovia tämän uran edetessä komsomolista aina hallitukseen saakka. Galina Brunin tärkeimmäksi ansioksi karjalaisen kulttuurin saralla mainitaan hänen kotiseutumuseolle lahjoittamansa turkki, jonka on ilmeisesti tarkoitus komeilla samassa vitriinissä Otto Wille Kuusisen alushousujen, Toivo Antikaisen suksisauvan ja Antti Timosen salkun kanssa.

Oletan, että jos teattereiden yhdistämisen takana on yritysmaailman intresseja (venäläisen draamateatterin siirtäminen Kansallisen tiloihin ja entisen teatterirakennuksen vapauttaminen muihin tarkoituksiin), niin käsky on tullut nimenomaan Katanandovilta: jättäessään Karjalan johdon ja viedessään Brunin mukanaan hän haluaa varmistaa vapaamman pelikentän vanhoille kavereilleen.

7. syyskuuta 2010

Kotkan kynsistä leijonan hampaisiin

28.8.2010. Tänään Maahanmuuttaja on saanut uuden nimen: Uussuomalainen.

Postilaatikosta löytyi maahanmuuttoviraston kirje, joka ilmoitti Maahanmuuttajalle, että hän on jo heinäkuun lopusta lähtien ollut Suomen kansalainen. Kirjeessä myös kehotettiin poistamaan Venäjän passista suomalaisen oleskeluluvan. Tarkoittaakohan Suomen kansalaisuus lisää vaikeuksia Uussuomalaiselle?

Tähän saakka sain matkustaa Venäjän passilla ja suomalaisella oleskeluluvalla ilman lisäkustannuksia. Nyt ilmeisesti minun on hankittava suomalainen passi ja siihen Venäjän viisumi.

Samana päivänä myös Kela onnitteli Uussuomalaista: apurahakautta ei lasketa työssäoloksi, joten apurahan nyt päätyttyä Kelan päätös tulee riippumaan puolison tuloista. Eli jos Kela katsoo puolison tulot riittäviksi kahden ihmisen kituuttamiseksi, Uussuomalainen ei ilmeisesti saa senttiäkään. Olin varmaan ymmärtänyt väärin vuoden 2009 alusta voimaan astuneen lain, jonka mukaan apurahalla elävät taiteilijat lasketaan täysvaltaisiksi kansalaisiksi.