Tupakkaräppi

Tyttäreni Lumi-Maaria eli Manna sepitti ja esitti isälleen seuraavaan räppäyksen:

Hei, jou onks ny kova olo?

Ja sieltä täyttyy sekin tyhjä kolo!

Tyhjään vatsaan vetää pelkkää tupakkaa,

eiks se oo vähä tyhmää ja hupsahtavaa.

Hei kaikki joil on korvat joo, joo,

toi on lapsien mielest vähä orpoo!

 Meet kaupast tupakkii kotii hilaamaa,

samal omaa elämää pilaamaa!

Hei jou onks ny kova olo?

 Ja sieltä täyttyy sekin tyhjä kolo!

Tyhjään vatsaan vetää pelkkää tupakkaa,

eiks se oo vähä tyhmää ja hupsahtavaa.

Meen kauppaan tupakkii rahtaamaa,

samalla itelleni sairautta jahtaamaa!

Hei äijä kävi pieni kämmä,

tupakan lemuu pakenee myös ämmä!

Siit muistihäiriöitkin seuraa. Olitkos sä Kalle?

Mitä järkee kaivaa kuoppaa jalkojensa alle?

Hei jou onks ny kova olo?

Ja sieltä täyttyy sekin tyhjä kolo!

Tyhjään vatsaan vetää pelkkää tupakkaa,

eiks se oo vähä tyhmää ja hupsahtavaa.

Jos sul pääs on yhtää järkee,

mieti onko tupakka aina niin tärkee!

Hei jou onks ny kova olo?

Ja sieltä täyttyy sekin tyhjä kolo!

Tyhjään vatsaan vetää pelkkää tupakkaa,

eiks se oo vähä tyhmää ja hupsahtavaa.

Jukka Mallinen Venäjän "kansalaisjärjestöistä"

Osallistuin Suomen PENin edustajana pohjoismais-venäläiseen kansalaisjärjestöfoorumiin Pietarissa 19. – 21.11.2011.
(...)
Keskustelu oli hyssyttelevää.
(...)
Ihmisoikeuksista ei puhuttu konkreettisesti, ei poliittisista oikeuksista eikä laillisuudesta, vaan valtarakenteet otettiin annettuina ja (pakosta) hyväksyttävinä.
(...)
Venäjällä asiat ovat toleranssin ja ihmisoikeuksien suhteen ihanteellisella kannalla, koska Venäjää ei konkretisoitu, vaan prof. Irina Pervova esitteli toleranssin ja kansalaisyhteiskunnan peruskäsitteitä. Hän kertoi, että 30 prosenttia venäläisistä tuntee toleranssin peruskäsitteet, mutta ei puuttunut Venäjän nykytilanteeseen.
(...)

Kokoukseen osallistui paljon suomalais-ugrilaisten kansojen järjestöjä, jotka tuntuivat kaikki edustavan jo yhteistä venäjänmaalaista kansallisuutta ja yksimielisyyttä.
(...)
Sähköistävän puheenvuoron käytti Jabloko-puolueen johtaja, Pietarissa kampanjoiva Grigori Javlinski. Hän totesi, että Pietarin kansalaisyhteisö on esikuva muulle maalle ja Pietari on Venäjän demokraattisin ja länsimaisin kaupunki. Hän kysyi, milloin kansalaisyhteiskunta tulee samalle tasolle kuin lännessä? Venäjällä ei nimittäin ole aikaa loputtomasti: ennusteiden mukaan maailma jakautuu 30 – 40 vuodessa kehittyneisiin ja pysyvästi kehittymättömyyteen jämähtäneisiin ja nykyisillä trendeillä ja laadullisilla mittareilla Venäjä sortuu väistämättä kehittymättä jääneiden joukkoon, Nigerian seuraan.
Javlinski noteerasi nykyisen pysähtyneisyyden, valtion ja kansan välisen jyrkän kuilun, korruption ja vaalien manipuloimisen. Ihmiset eivät enää usko mahdollisuuksiinsa saada aikaan myönteisiä muutoksia. Hän totesi, että Venäjän vallanpitäjät kehittävät kansalaisinstituutioiden imitaatioita ja pseudokansalaisjärjestöjä antaakseen kuvan muka demokraattisesta yhteiskunnasta. Venäläisnationalismin Javlinski totesi yksinkertaisiksi vastauksiksi monimutkaisiin kysymyksiin – sen valtaanpääsy johtaisi Venäjän hajoamiseen. Eurooppalainen kehitystie on hänestä ainoa reaalinen mahdollisuus säilyttää Venäjä.
(...)
Kokouksen hyväksymä julkilausuma oli auvoista YYA-liturgiaa. Sukukansojen ystävät ry. sai sentään puhuttua siihen mukaan vaatimuksen vähemmistökielten ja -kulttuurien aseman turvaamisesta ja kehittämisestä. Mitähän muut Pohjoismaat miettivät – uskoivat naiivisti tapahtuman vilpittömyyteen vai näkivät sen putinilaisen demokratian Potemkinin kulisseiksi? Ainakin Suomi oli näin aktiivisesti legalisoimassa valekansalaisjärjestöjä muka demokraattisen yhteiskunnan aidoiksi toimijoiksi.
(...)

Koko juttu tässä

Ensimmäinen arvostelu Skumbriasta

Ensimmäinen arvostelu Skumbriasta on ilmestynyt Karjalaisessa tänään 27.10.2011:

Skumbrian rakastavaiset sänkypainissa

Kirjat

ARVI PERTTU

Skumbria

Like 2011. 366 s.

Heti alkajaisiksi on sanottava, että kirjailija Arvi Pertun tyylissä on harvinaista alkuvoimaa, jota joku voisi erehdyksissä pitää vaikka sovinismina. Perttu nimittäin kirjoittaa seksistä reippaan ronskisti mutta myös mehukkaan aistikkaasti. Hän on kuin herkempi versio Charles Bukowskia. Melkein väittäisin, että kirjailija ymmärtää myös naisia, ainakin romaaneissaan...

Uusin teos Skumbria palauttaa mieleen Arvi Pertun kymmenen vuoden takaisen Petroskoin symposiumin. Se, jolle kaupunki on tuttu, nauttii kaksin verroin Skumbrian päähenkilön, Lesojevin Paulin edesottamuksista ja välillä päättömistä sikailuista Äänisen rannan kortteleissa ja kommuuneissa. Aavistelen, että kirjailija irvistelee itselleenkin Paulin roolihahmon selän takana.

Skumbria on rakkaustarina. Suomalainen valokuvaaja Katri tapaa petroskoilaisen Paulin ”metsäsymposiumissa”. Pauli on paitsi tulkki, myös miehekäs pano- ja puuhamies. Hänellä on monta rautaa tulessa mutta henkisenä rasitteena sotilasura Afganistanissa 1980-luvulla.

Katri ihastuu ja antautuu sänkyleikkeihin himokkaasti. Hän jopa rakastuu siinä määrin, että päättää jäädä Venäjälle ja mennä naimisiin Paulin kanssa. Skumbria on kahden kauppa ja haavemaa, jossa uneksivat rakastavaiset leijuvat aikansa. Mutta kuten aina, käärmeitä ja yllätyksiä paratiisissa piisaa.

Skumbrian, ”makrillimaan” rakastavaiset piinaavat toisiaan vuorotellen. Rakastajia ja rakastajattaria ilmaantuu tasapuolisesti.

Katri on estottoman valloittava kuva suomalaisnaisesta, joka ei todella kuulu moralisoivaan, tiukkapipoiseen tuulipukukansaan. Hämmästyttävän herkästi Perttu kuvaa niin Katrin naisellisen puolen kuin Paulin miehiset kärsimykset ja toistuvat itsesyytökset.

Kulttuurit kohtaavat rujosti. Petroskoissa riittää rahahuolia, torakoita ja byrokratiaa. Venäjän kasvava väkivalta, Afganistanin varjo ja Tshetshenian sodat painavat toisaalla. Katri kauhistelee. Seuraa muutto Suomeen. Nyt Paulia odottaa häkkilinnun lähiöelämä, mikä on kaukana makrillimaan lumosta. Romaanissa tapahtuu vielä se kuuluisa ”ihmisenä kasvaminen”. Vai tapahtuuko? Ainakin kirjailija Arvi Perttu on taas kerran pistänyt koko persoonansa peliin.

PENTTI STRANIUS


Vertaus Charles Bukowskiin hieman arveluttaa, mutta ainakin myynnin kannalta se on varmaan ihan OK!

Fasaaneja ja koivunkantosieniä

Syksy on tullut jotenkin huomaamatta, vaivihkaa. Lämpimiä päiviä, värejä, aurinkoa. Kohtasin pimeyden vasta pari päivää sitten, kun lähdin hakemaan olutta kaupasta seitsemän maissa illalla. Polku, jota olin kävellyt lähikauppaan jo kuukauden päivät, ei ollutkaan valaistu, ja jouduin aivan säkkipimeään, niin etten nähnyt mihin astun. Pääsin kuitenkin perille ulkomuistista.
Pappilansalmi Parkanon keskustassa on houkutellut heittelemään virveliä sillalta, jotenkin tuntuu siltä, että sen on pakko kuhista haukia, mutta kirjoitustyöt ovat vieneet kaiken ajan.
Tänään kävin leikkaamassa metsästä katajavastan lauantaisaunaa varten ja samalla poimin puoli ämpärillistä koivunkantosieniä. Ne ovat varmaan niitä viimeisiä, jotka eivät pelkää yöpakkasia. Joskus olen kerännyt niitä jopa marraskuun puolella. Ilmeisesti lahot kannot erittävät lämpöä, joka pitää sienet hengissä.
Nykyinen maailmanmeno lakkoineen ja sotineen ei kosketa paljoa, elän nyt vuotta 1918 Vienan Karjalassa, aivan erilaista sotaa kuin mitä käydään Libyassa ja muualla. Työ on päässyt siihen vaiheeseen, että tulostin romaanin ensimmäisen osan ja luen nyt sitä kynä kädessä.
Niin tämäkin syksy jää kunnolla näkemättä, samoin kuin on käynyt monelle kesälle, talvelle ja keväälle. Jonkinlaista haikeutta se aiheuttaa, mutta minkä sille voi. Isäni eli ja kirjoitti luonnon keskellä ja luonnosta, ja olen jollain tavalla kateellinen hänelle. Hän tunsi linnut laulusta ja kalat siiman nykäisystä, minä tunnistan vain tiaiset ja oravat. Eräskin päivä takapihallamme tepasteli pari suurikokoista kanaa. Piti katsoa oikein kirjasta, ennen kuin osasin määritellä ne fasaaninaaraiksi.

Ohjelmaa messuilla - Arvi Perttu: Skumbria

Ohjelmaa messuilla - Arvi Perttu: Skumbria

Kiireitä ja hässäkkää

No onpas ollut viikko! Ei ollut aikaa uutisia seurata eikä uutta kotia järjestellä. Onneksi tänään, kun tänne Parkanoon on tullut yhden päivän intiaanikesä, hommat on pääosin hoidettu ja pääsee nyt iltapäivällä istutushommiin takapihalla.
Maanantaina piti suomentaa neljän tekijän runosikermä Literarus-lehteen, tiistaina valmistella ja lähettää omien novellien venäjännökset Karjalan Kansalliskirjaston nettisivuille ja erääseen verkkolehteen, josta luvattiin jopa maksaa. Keskiviikkona tuli sähköpostissa Severissä julkaistavan pienoisromaanin taittovedokset, jotka nekin piti samana päivänä lukea ja lähettää takaisin, torstaina postilaatikkoon putkahti vihdoin Carelia, jossa on julkaistu katkelma Skumbriasta, ja perjantain aamupäivä meni riidellessä Soneran ja Hesarin jakelun kanssa. Tässä on käynyt niin, että Sonera on päättänyt nostaa liittymän nopeutta ja korottaa liittymän maksua kysymättä minulta mitään. Kahdesti olen jo soitellut, mutta eilen taas tuli yli kuudenkympin lasku. Ja Hesarin jakajat kieltäytyvät tuomaan meille perjantain lehteä.
Kaiken tämän hoidettuani pääsin vihdoin availemaan uuden kässärin tiedostoja ja muistelemaan ensimmäistä kertaa muuton jälkeen, mistä siellä oikein oli kyse.
Nyt kuitenkin näyttää siltä, että huomenna pääsen oikeisiin töihin eli kirjoittamaan.

Parkano

Parkano, uusi koti. Vuodeksiko? Kahdeksiko? Kymmenen Suomi-vuoden aikana seitsemäs muutto. Kaikkiaan kahdeksannestoista. Alkaa väsyä tähän tavaroiden siirtelyyn, mutta toisaalta kaikki menee ruutiinilla. Jotkut pelkäävät muuttoa kuin tulipaloa tai maanjäristystä, mutta meikeläiselle se ei ole muuta kuin muuttoilmoituksen jättämistä, pientä kinaa Soneran kanssa ja painavien kirjalaatikkojen kantamista paikasta toiseen.

Ongelmana on nyt se, että lapset ovat kaukana ja matkat käyvät kalliiksi. Tuskin pystyn hakemaan tyttöt useammin kuin kerran kuussa.
Mutta kyllä täälläkin näyttää olevan elämää: oravat loikkii takapihalla ja sieniä kasvaa terassin reunoilla.
Villi länsi osoittautui aika kesyksi, ei preerioita, ei tuimia cowboyta. Ihan vain metsää ja peltoaukeamia sekä mukavia ihmisiä. Alkokin on kävelymatkan päässä.
Nyt pitäisi vain jotenkin löytää työrauha, kun armon apuraha-aikaa on vain vuoden loppuun. Ensin on kuitenkin saatava kaikki hyllyt paikoilleen ja kevätkukkien sipulit takapihan multiin.
Skumbriasta ei kuulu mitään, hyvä jos kuun loppuun mennessä ilmestyy.

Hyvästi Jaala

Tänään on muuttopäivä, ja kahden viikon sateiden jälkeen paistaa aurinko. Jaala hyvästelee meitä kauniisti tai sitten ei halua meidän lähtevän. Haikea olo. Muuttoauto on kuitenkin tulossa muutaman tunnin päästä, ja viimeinen kytketty laite talossa on tietokone.
Parkanossa ollaan joskus alkuyöstä, niin että näkemättä jää, millaisella säällä uusi paikkakunta ottaa vastaan kiertolaiset. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tämä on minulle jo seitsemäs muutto. Kerta kerralta se käy aina vain raskaammaksi, niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Jaala oli kaunis paikka, minule viimeinen rakkaan idän raja. Nyt sitten kokeillaan elämistä villissä lännessä. Jännittää, aivan kuin muuttaisi ulkomaille. Ei minua pelottanut yhtään kun muutin Petroskoista Lappeenrantaan, samaa Karjalaa se tuntui olevan. Nyt on toista.

Ruuhkan läpi uusille vesille

Viimeisiä päiviä rakkaassa idässä: ylihuomenna keula kohti villiä länttä, Parkanoon. Vaimo on saanut sieltä töitä, ja mitäpä meikäläinen siihen sanoo, kun ei ole työpaikasta riippuvainen. Ei kun pakkaamaan.
Viimeiset pari viikkoa on ollut kiireistä aikaa.
Juuri kun sain valmiiksi Papaninin retkikuntaan perustuvan näytelmän rakaaversion valmiiksi ja lähetettyä, Likeltä tuli taittovedos.
Skumbria ilmestyy toivottavasti lähipäivinä, se onkin hieman myöhässä aikataulusta. No, ei hätää, kunhan ehtisi kirjamessuille :))
Lukuja Skumbriasta onkin jo julkaistu kulttuurilehti Careliassa, mutta itse en ole vielä nähnyt numeroa. Joka tapauksesa vähäinenkin ilmainen mainos on hyvä jutu.
Toissapäivänä sain tietää, että venäjänkilelinen kirjallisuuslehti Sever (joka oli julkaissut Papaninin retkikunnan käännöksen kokonaan) julkaisee nyt lukuja Petroskoin symposiumista venäjäksi. Piti heittää laatikot käsistä ja kiireesti kirjoittaa jonkinlainen johdanto tai alkusanat.
Papaninista siis on ehkä tulossa näytelmä, se riippuu nyt Petroskoin suomalaisen teatterin johdosta. Idea oli romaanin venäjäntäjän Jana Zhemoiteliten, joka haluaa tehdä näytelmästä kaksi versiota: suomeksi ja venäjäksi.
Ja kaikki tämä suma sattui parhaaseen mahdolliseen aikaan: keskelle muttoa! Talo on puoliksi pakattu, nettiyhteys katkeaa perjantaina, kansiot ja mapit jo laatikoissa. Jospa tästä selvitään...

Viisi sanaa helteessä

Helleaalto on saapunut Jaalaan. Takapihan mittari näyttää nyt aamupäivällä +30, sisällä on +28. Ulos ei tee mieli mennä, vaikka jotenkin tässä pitäisi ryhdistäytyä sen verran että raahautuisi edes uimarannalle. Iltapäivällä Jaalan hiekkaranta on varjossa, niin että meikäläinenkin siellä ehkä pärjäisi. Mutta sitä ennen on tehtävä kovaa työtä: kirjoitettava viisi sanaa.
Olen hikoillut jo viikon päivät naurettavan vähäpätöisen ongelman kimpussa: Skumbrian viidelle osalle pitäisi keksiä nimet. Olen kokeillut varmaan kymmeniä yhdistelmiä, mutta yhteenkään en ole ollut tyytyväinen. Toiset ratkaisut vaikuttavat liian mahtipontisilta, toiset taas liian kuvailevilta. Ehkei osien nimiä sittenkään tarvita? Toisaalta numerot tuntuisivat liian kuivilta, varsinkin kun luvutkin on numeroitu.
Mario Vargas Llosan Maailmanlopun sodassa, jota juuri nyt luen, osat on otsikoitu seuraavasti: "Yksi", "Kaksi" jne. Olisiko se hyvä ratkaisu vai katsottaisiinko sitä plagioinniksi?

Elämää takapihalla

Kesä on kauneimmillaan, käsikirjoitus viimeisellä kierroksella ennen taittoa, ja Uussuomalaisella on oma lupa pitää hieman lomaa. Tekisi mieli lähteä jonnekin matkalle, mutta jostain syystä ei vain löydy tarmoa järjestellä asioita, miettiä kohteita, hankkia matkalippuja jne. Päivätkin kuluvat liian nopeasti. Ilmeisesti loma vierähtää ihan vain täällä Jaalassa, hyvä jos jaksamme lähteä vaimon kanssa edes Tallinnaan tai Tukholmaan tuulettamaan merimatkalla kotiolojen pölyyttämiä aivoja. Suunniteltu matka Vienaan ja mahdollisesti Lapin kautta Norjaan siirtynee taas ensi kesäksi.
Blogiin en ole jaksanut kirjoittaa mitään, kun tuntuu ettei ole mitään kerrottavaa. Jotenkin tuntuu olevan sellainen vaihe päällä, että vain oma eläminen (oleminen) kiinnostaa, ihan kirjaimellisesti: takapiha, uni, lukeminen, ruoka, seksi, lapset, mustikkapiiraat ja uimarannat.

Lahna

Tänään käytiin tyttöjen kanssa verkoilla, kamera unohtui valitettavasti kotiin. Iloa kuitenkin riitti ilman kameraakin, kun lahnan vonkaleet alkoivat nousta veneesen kaverin verkosta. Niitä oli yhdeksän yhdessä verkossa ja katiskassa yksi hauki. Tytöt olivan innoissaan, ja kyllä sen ymmärsi. Kaverinikin sanoi ettei ole ikänään tälläistä lahnamäärää nähnyt. Kuvan lahna painoi varmaan kaksi kiloa, ei vain löytynyt talosta mitään millä punnita.

Skumbria

Skumbria ilmestyy kuulemma syyskuussa, vaikka kustannustoimittajan merkintöjä kässärissä en ole vieläkään nähnyt.

Skumbria Kirjat Like Kustannus

Petroskoin poika saa kyytiä suomitytöltä
– ja vähän muiltakin


Lesojev on petroskoilainen Afganistanin sodan veteraani,
joka yrittää tulla toimeen siviilissä sekalaisin keinoin.
Votkanhuuruisella tulkkauskeikalla han kaataa vällyjen
väliin suomalaisen valokuvaajan. Hetkeen heittäytyvä
elämänmeno imee Katrin mukanaan, ja turvaa kaipaava
Lesojev puolestaan saa hänestä elämäänsä kiintopisteen.
Pari perustaa yhteisen kodin, unelmiensa Skumbrian.
Petroskoissa sen perustuksia alkavat pian nakertaa rotat,
torakat, byrokratia, kieliongelmat ja rahahuolet. Aviopari
muuttaa Suomeen, ja Lappeenrannan siistissä lähiökodissa
Lesojev tuntee olevansa kuin kultaisessa häkissä.
Rakkaustarinan taustalla välähtelevät vuosituhannen
vaihteen poliittiset tapahtumat. Tšetšhenian sota, terrorismi
ja Putinin toimet paljastavat itsestään aina uusia
kasvoja. Myöskään ihannemaa Suomi ja sen tytär eivat
ole aivan sitä, mitä Lesojev alun perin kuvitteli.

Sirppi ja vasara väärässä paikassa

Vasta tänään Saska Saarikosken jutusta (Sirppi ja vasara, HS 12.5.11) sain tietää, että Venäjän kulttuurikeskuksen seinällä Helsingissä oli jo huhtikuun alussa paljastettu punalippua, sirppiä ja vasaraa esittävä 40:n neliön mosaiikki, joki oli ollut piilossa 20 vuotta.
Kulttuurikeskuksen johtaja Tatjana Klejerova nimittää sitä "taideteokseksi" ja on sitä mieltä, että se on paikallaan tänäänkin. Propagandajulistetta muistuttavaa mosaiikkia on vaikea pitää taideteoksena, mutta jääköön määritelmä kulttuurikeskuksen johdon "taidekäsitysten" laskuun.
Vaikka tunnenkin Klejerovan (Karjalan tasavallan kansallisuuskomitean entisen johtajan), en ole ennen tiennyt hänen nostalgisista taipumuksistaan. Venäjällä päätään nostava stalinismi innoittaa kuitenkin passiivisiakin kannattajiaan ja rohkaisee tämäntyyppisiin tekoihin jopa Helsingin keskustassa.
Putinin tutltua valtaan vuonna 2000 Venäjä on pikku hiljaa palauttanut vanhoja symboleja käyttöön. Neuvostoaikainen kansallishymnikin soi muutaman kerran Bratislavan MM-kisoissa, ei onneksi Suomi-ottelussa. Sanoja ei osaa kukaan, koska neuvostoaikaisista on kuulemma luovuttu, mutta uudet eivät vain jää mieleen.
Saska Saarikoski nimittää jutussaan sirppiä ja vasaraa "ihmisvihan symboleiksi". Kyllä, sellaiseksi ne on tehnyt neuvostovalta. Mutta muistakaamme että alunperin ne olivat työväenliikkeen symboleita, joten riistokapitalistista vaihetta elävällä nyky-Venäjällä ei ole mitään oikeutta käyttää niitä kulttuurikeskuksensa päädyssä. Samoin kuin punalippuakaan.

PS. Tämä eilinen kirjoitus hävisi bloggerista tänään. Lisään kuitenkin tähän, etten ota ikiaikoina Venäjän kulttuurikeskuksen kutsua vastaan.

Parahdus stalinismista

Johan Bäckmanin viimeiset puheet venäläisellä TV-kanavalla nostattavat niskakarvoja pystyyn:

http://www.politforums.ru/world/1303832073.html

Jos tuollaista propagandaa levitetään venäläisissä massamedioissa, ei ole mikään ihme, että stalinismi on viime aikoina nostanut päätään Venäjällä.

Vielä vähän aikaa sitten väittelin venäläisen vaimoni kanssa, joka on sitä mieltä ettei Venäjällä mikään muutu koskaan. Vakuutin vaimoani, että Venäjällä on suuri tulevaisuus, että pitää vain odottaa kärsivällisesti, se tulevaisuus on väistämätön. Kevään mittaan olen kuitenkin alkanut epäillä.

Keskusteltuani stalinistien kanssa venäläisessä Facebookin vastineessa Kontaktissa kauhistuin: mitä on tapahtunut venäläisille? Muutamat vanhat kaverini, joiden kanssa seisoimme yhdessä aukioilla 1991 osoittamassa mieltä valtaan pyrkinyttä vanhoillista sotilasjunttaa vastaan, toivovat”rautaisen käden” palauttamista Venäjälle. Samat ihmiset, jotka 20 vuotta sitten vannoivat demokratian nimeen, ylistävät tänään stalinismia ja puolustavat verisen järjestelmän rikoksia sillä, että Stalin oli sentään rakentanut suurvallan ja voittanut maailmansodan.

Jos en tuntisi niitä ihmisiä, olisin olettanut, että äänessä ovat lukutaidottomat moukat, jotka eivät ole koskaan lukeneet Pushkinia, eivät ole nähneet Tšehovin näytelmiä eikä Tarkovskin ja Zaharovin elokuvia, eivät ole kuulleetkaan Bulgakovista ja Platonovista eivätkä tiedä mitään venäläisen kirjallisuuden ja taiteen demokraattisista ja vapaamielisistä perinteistä. Mutta ei – he ovat sivistyneitä ihmisiä, monet työskentelevät samalla alalla, kirjallisuudessa ja journalismissa.

Mitä heille on oikein tapahtunut? Voiko todella olla niin, että tyytymättömyys nykyiseen rosvojärjestelmään herättää verisen stalinismin kaipuuta? Tarkoittavatko kaikki vetoomukset Pyhän Venäjän pelastamiseksi vain masokistista himoa antautua pyöveleiden käsiin?

Käsittämätöntä, miten nämä neostalinistit, jotka oikeutetusti nimittävät Putinin hallintoa rikolliseksi, nousevat takajaloilleen ja alkavat äristä heti kun kuulevat samaa kritiikkiä lännestä, varsinkin entisiltä maanmiehiltään. ”Et saa koskea meidän pyhää ja venäläistä, sinä isänmaan petturi ja läntisten tiedustelupalvelujen palkkalainen!” he vinkuvat.

Heille länsi on eräänlainen demoninen voima, jonka päätavoite on repiä Venäjä kappaleiksi. Demokratia -sanaa he eivät käytä ilman lainausmerkkejä. Vuosisadat, jotka Eurooppa on käyttänyt demokraattisen yhteiskunnan rakentamiseen, eivät merkitse heille mitään. Eurooppalainen kulttuuri, josta 1700-luvulla tuli uuden venäläisen kulttuurin pohja, on vain vihollisen propagandaa. Länsimaiset ajattelijat, filosofit, kirjailijat, journalistit, analyytikot ovat vain CIA:n agentteja, jotka porvarien maksamaa palkkaa vastaan parjaavat Pyhää Venäjää. Pyhää, Kremlin rosvokoplasta huolimatta.

Kaikki tämä synnyttää toivottomuutta, surua ja ikävää. Onko Venäjä todellakin tuomittu kulkemaan ympyrää – diktaattorista toiseen? Eikö Venäjän kansa todellakaan halua olla vapaa?

Kirjabisnestä Venäjän syrjäseuduilla

Suomen kirjallisuuspiireissä nousi aikamoinen älämölö hallitukseen pyrkivien puolueiden aikomuksesta nostaa kirjaveroa. Muistettiin myös se, että kirjavero on Suomessa Euroopan korkeimpia. Entä miten on asianlaita naapurimaassa Venäjällä?
Siellä eivät kirjaihmiset valita, koska se on turhaa. Yritetään vain selvitä jotenkin hengissä.
Arvonlisävero painotuotteille on 34%, kirjabisnes kustantamisesta kirjakauppaketjuihin on muutaman suuren moskovalaisen ja pietarilaisen yrityksen käsissä, ja pienillä sekä paikalisilla ei ole mitään mahdollisuuksia kilpailla niiden kanssa. Vain suuret painokset ja omat jakeluverkostot mahdollistavat kustannustoiminnan kannattavuuden.
Venäjäntäni on jo pari vuotta etsinyt kanavia "Papaninin retkikunnan" julkaisemiseksi kirjana. Romaani oli lyhennettynä julkaistu venäjäksi 2008 kirjallisuuslehti Severin neljässä peräkkäisessä numerossa. Moskovalaisille sitä on turha tarjota - siellä on omat tallinsa, joiden kanssa ei provinssien kirjailijat voi kilpailla. Ainoa mahdollisuus on hakea jostakin rahoitusta, painattaa kirja ja pinota varastoon, koska kirjakauppoihin sitä ei saa. Onko sellaisella julkaisutoiminnalla mitään mieltä?
Niin kuitenkin elävät melkein kaikki venäläiset provinssikirjailijat - julkaisevat joko omakustanteita tai sitten painattavat kirjojaan valtion tuella, joka ei kuitenkaan takaa kirjan levitystä. Tekijän on huolehdittava siitä itse. Venäjäntäni kertoi, että ainoa tapa myydä kirjaa Karjalassa on kiertää maaseutua ja esiintyä sellaisilla paikkakunnilla, missä ei ole kirjakauppoja lainkaan. Siellä ihmiset ostavat. Muutaman sadan kappaleen painoksen levittäminen sellaisella menetelmällä on kuitenkin lähes mahdotonta, ja niinpä monien kirjailijoiden asunnot ovat muuttuneet kirjavarastoiksi.
Tekijänpalkkioista ei ole Venäjän syrjäseudulla kuultukaan. Kaverini, jonka kirjan oli suomentanut, olin ikionnellinen, kun välitin hänelle suomalaisen kustantajan maksaman pienen palkkion. Kysymys ei ollut edes rahasta, sen verran pieni summa oli kyseessä, vaan periaatteesta - ensimmäistä kertaa elämässään runoilija sai teoksestaan rahaa.
Niinpä kysymys kuuluu: kannattaako minun edes yrittää etsiä rahoitusta Venäjältä, jotta kirjani lojuisi sitten jossakin pölyisessä varastossa odottamassa vain silppuria tai polttouunia?

Mossemainos

Tää oli niin reippaan optimistinen, että oli ihan pakko laittaa tänne vastapainoksi kaiken maailman ikävyyksille.

Soiniputinismista pari sanaa

Persut ovat siis sitä mieltä, että taiteet pitää valjastaa palvelemaan puolueita. Hieno ajatus, mutta ei valitettavasti kovin uusi eikä edes hirveän perussuomalainen. Sen huomasi venäläinen vaimoni nähdessään otsikon Hesarissa. Hän sanoi:

"Herrajestas (no ei ehkä ihan noin, onhan hän evlut kanttori), ovatko persut suunnittelemassa puolueliittoa Yhtenäisen Venäjän kanssa (joka on venäjäksi lyhennettynä Jedro, eli ydin) !"

Siitähän lähti Uussuomalaisen mielikuvitus laukkaamaan: kansallissosialismi, stalinismi, putinismi ja soinismi (vain yksi kirjan puuttuu, että tulisi sovinismi) ovatkin siis yhtä ja samaa!

Venäjällä eräs lempinimeltään "lenin" tunnettu heppu oli sata vuotta sitten sanonut, että taiteen on oltava puolueellinen. Sitä sitten noudatettiin noin 70 vuotta. Pienen katkon jälkeen Putinin kopla suunnittelee isänmaallisuusopin palauttamista koulujen opetusohjelmaan. Eli siis isänmaallisuudesta saadan koulutodistukseen jonkinlaisia arvosanoja! Saatan muistaa väärin, mutta taisi natsi-Saksassakin olla samantyyppistä meininkiä.

Kansallinen idea on Putinin Venäjälle tärkeämpi kuin maan kehitys, kansalaisten hyvinvointi ja ihmisoikeudet. Sitäkö Soinikin tavoittelee? Kokoomus on jo kosiskellut Yhtenäistä Venäjää, mutta tämän viimeisen Persuejen puolueohjelman valossa Soini on enemmän sopiva Putinin liittolaiseksi, ainakin molemmat vastustavat EU:ta ja haluavat olla tekemisissä vain erillisten "kansakuntien" kanssa. Tässä mallissa on vain Putinin kohdalla se ero, että Venäjän kaikkien kansojen ja heimojen on suostuttava suurvenäläiseen ideaan, jotta "kansakunta" syntyisi imperiumin raunioille. No, mutta eipä Soininkaan idea paljon siitä eroa, hän ei vain osaa lentää hävittäjää ja ampua amurntiikereitä...

Vepsäläisrunoilija odotti Putinia juhlaansa

Ei tullut Putin, mutta Abramovin tempaus oli hauska! Vepsäläisrunoilija Nikolai Abramov tekee usein epätavallisia tekoja. Tällä kertaa hän on lähettänyt Venäjän pääministerille Vladimir Putinille kirjeen, jossa kutsuu hänet juhlaansa. 50-vuotispäiväänsä Abramov juhli vielä 24. tammikuuta. Tänä torstaina runoilija järjestää suuren juhlailtansa. Tilaisuus kerää Petroskoin nukketeatterin tiloihin hänen ystäviään, runoilijoita, lehtimiehiä, näyttelijöitä ja kansanperinneyhtyeitä. Kunniavieraana Abramov haluaa nähdä maan pääministerin. Nikolai Abramov on osannut löytää vakuuttavat sanat. Kirjeessään runoilija kirjoittaa siitä, että hän on vähemmistökansan edustaja ja Venäjän ensimmäinen runoilija, joka on julkaissut kirjoja vepsän kielellä. Runoilija muistuttaa pääministerille, että tämä on käynyt usein Karjalassa ja Syvärinjoen rannoilla. Vuoden 2004 huhtikuussa Putin vieraili Salehardissa ja osallistui pohjoisalueiden edustajakokoukseen. Siellä hän sai lahjaksi vepsänkielisen Kalevalan. – Putin sanoi silloin leikillään, että hänen pitää nyt opetella vepsän kieltä, runoilija muistelee.

Anna Umberg
Karjalan Sanomat

Vihreä tyranni

Ajattelin tässä kevättä odotellessa uudistaa hieman kotia ja luopua muutoissa hirveän hankalasta kirjahyllystä, jonka alaosa on yhtenäinen ja melkein kolme metriä pitkä. Tuo kirppikseltä kympillä hankittu kuvatus on seurannut minua seitsemän tai kahdeksan vuotta, rumentanut viittä kotia kolmella paikkakunnalla ja palvellut kahta perhettä.

Sen kanssa on aina ollut vaikeuksia ovissa, rapuissa, sille on vaikea löytää tilaa huoneesta, koska se vie koko seinän ja siten määrittelee kaikkien muiden huonekalujen sijainnin. Se kerrassaan tyrannisoi minua ja perhettäni. Ajattelin ostaa sen tilalle useamman erillisen kirjahyllyn, joita voi sitten siirrellä nurkasta toiseen mielensä mukaan.

Ajattelin... Mutta kun se on ollut kanssani seitsemän tai kahdeksan vuotta, rumentanut viittä kotia kolmella paikkakunnalla ja ollut usean haastattelukuvan taustana. Jospa ottaisin sen vielä seuraavassakin muutossa mukaan?

Putin-kriittistä keskustelua Venäjällä

Lukijani Jumppu kyselee, mistä löytyy puolueetonta ja riippumatonta uutisointia Venäjän asioista venäjäksi. Tässä muutamia:
Новости свободной Ингрии http://ingria.info/?index
Независимая газета http://www.ng.ru/
Грани http://www.grani.ru/
Keskustelua käydään laajasti ja vilkkaasti myös JiveJournal:ssa, jonka venäläiseen verkostoon pääsee vaikkapa Emigrantin sivujen kautta: http://f-emigrant.livejournal.com/
Ehkäpä näistä on hyötyä muillekin venäjää osaaville lukijoille.

Lumiluolia kaivamassa

Uussuomalaisen joululoma on näköjään venähtänyt yli kuukauden mittaiseksi, mutta eihän se tarkoita että täällä Jaalan metsissä ollaan vain jupoteltu ja syöpötelty. Uutta romaania on kertynyt jo sata perinteistä liuskaa, ja edellisestä on neuvoteltu kustannussopimusta.
Lomaakin on toki pidetty, lasten kanssa ja lasten ehdoilla. Lunta on ainakin riittänyt, niin ettei tarvinnut katsella telkkarista Lapin talvea.

Kuvassa yhdeksän vuotta täyttänyt Lumi-Maaria Katariina, joka on päättänyt aloittaa venäjän kielen lukemisen valinnaisena ensi vuonna. Päätös vaatii monimutkaisia järjestelyjä, mm. koulun vaihtoa, mutta uskon että se on sen arvoista. Ja olen tietenkin erittäin iloinen, kun Manna niin halusi.
Venäjällä minulla on kolme tytärtä, joista yksikään ei puhu suomea. Olisi ikävää, jos Suomessa olisi sitten kaksi, joista kumpikaan ei osaa venäjää.

Ja sitähän tarvitaan vähintään naapurin menon ymmärtämiseksi, jottei tieto Venäjästä jäisi vain suomalaisten tiedostusvälineiden varaan.
Pitäisi oikeastaan kommentoida Domodedovon pommi-iskun synnyttämää tilannetta, mutta en jaksa. Luettavaa venäläisessä netissä kyllä löytyy, ja kuva sikäläisestä yhteiskunnasta muodostuu aivan erilaiseksi kuin mitä viralliset putinilaiset tiedotusvälineet välittävät.