Ilmeisesti lopullinen

Uusi versio kannesta:

Luulatavasti lopullinen, koska alkaa olla kiire: kirja on jo taitettu ja kirjapainossa jonoja. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti, samanlainen ilmestyy suomeksi ntamolta.

Kirjankannen ensimmäinen luonnos

Tässä nyt Papaninin venäjänkielisen laitoksen ensimmäinen kansiehdotus:

Tulisiko kommentteja?

Papaninin retkikunta - Экспедиция Пананина

Näyttää vakuuttavasti siltä, että Papaninin retkikunta ilmestyy lopultakin kirjana Venäjällä. Kiitos tästä kuuluu romaanin kääntäjälle Jaana Zhemoitelitelle, joka on hoitanut kaikki asiat siihen kuntoon, että tekijälle ei jää muita huolia kuin saapua julkistustilanteeseen kutakuinkin selvänä.
Ntamo aikoo julkaista romaaniin uudelleen siihen mennessä, joten ne harvat, jotka halusivat mutta eivät ehtineet (ensimmäinen ja viimeiseksi jäänyt painoshan on myyty ajat sitten loppun), saavat oman kappaleensa alkukielellä omaan hyllyynsä.
Olisi kai hienoa järjestää julkkarit myös Suomessa, jos löytyisi joku asiasta kiinnostunut venäläinen järjestö. Mikähän se voisi olla?

Uusin arvio Skumbriasta - Parnassossa

Utopian ja helvetin välissä

kirjoittanut Ville Ropponen

Arvi Perttu:
Skumbria.
Romaani, 366 s.
Like 2011.

Arvi Pertun kolmas romaani Skumbria on moniaineksinen, sympaattinen tarina rakkaudesta ja maahanmuutosta. Se on myös pohdinta Venäjästä ja Suomesta. Alussa on Petroskoi ja ”metsäsymposiumi”, jossa paikallinen tulkki, pelimies Pauli ja suomalainen valokuvaaja Katri tapaavat ja pihkaantuvat. Pian kyyhkyläiset kelluvat ”Skumbriassa”, kuvitelmien lemmenmaassa, joka viittaa myös venäläiseen säilykemakrilliin.
Romaanin kerronta kiemurtelee naturalistisissa sävyissä, joita romanttiset väläykset maustavat. Viinaa juodaan ämpärikaupalla. Naimisen kuvausta piisaa. Mutta eikö se kuulu rakkausromaaniin? Perttu näyttää taitonsa henkilö- ja tilannekuvauksessa. Esimerkiksi Paulin kaverit Petroskoissa on piirretty hersyvästi, ja toilailut ovat värikkäitä.
Skumbriassa on omaelämänkerrallista taustaa. Petroskoissa syntynyt Perttu muutti Suomeen samana vuonna kuin ilmestyi hänen esikoisromaaninsa Petroskoin symposiumi (2001) – josta Skumbria tuo muistumia. Pertun toinen romaani Papaninin retkikunta (2006) vakuutti tyylitaiturin saapumisesta. Turhan vähälle huomiolle jäänyt romaani luotaa särmikkäästi 1930-luvun vainoja Petroskoissa. Papaninin retkikunta kaikuu myös Skumbrian taustalla, kun romaanin Pauli setvii suhdetta isäänsä ja pohtii tämän elämää, johon kuuluivat vainovuodet. Toistuuko Suomeen muuttavan Paulin elämässä isän kohtalo, unelma utopiasta, joka osoittautuu helvetiksi?
Lappeenrannassa Pauli sinnittelee oleskeluluvan haussa, työttömän yksinäisyydessä tai paskaduuneissa. Rakkauteen tulee ryppyjä ja syrjähyppyjä.
Romaani pelaa Venäjään ja Suomeen liitetyillä stereotypioilla, joita myös murretaan. Venäjällä Paulia on haukuttu tšuhnaksi, Suomessa nimitellään ryssäksi. Aina ei auta sekään, että Pauli osaa suomea: ”Tajusin, että kieli on suurempi asia kuin pelkät sanat. Siihen kuuluivat kasvuympäristö ja kouluvitsit, tavat ja iskelmät, iltalehtien juorupalstat”. Kyräilevät suomalaiset pitävät venäläisiä vain roistoina tai huorina. Pian myös Petroskoista tulee Paulille vieras, hän putoaa kahden maan ja kulttuurin väliin.
Kulttuurien lisäksi törmäilevät Paulin ja Katrin arvomaailmat. Katrista tulee Suomessa hallitseva, ja hän muuttuu hedonistiksi. Tässä on kai sarkasmia nykynaisten miehille asettamia vaatimuksia kohtaan? Onko liikaa, kun naiset haluavat samassa miehessä sekä machon panomiehen, että keskustelevan koti-isän, voisi romaanin Pauli pohtia.
Suomessa Katri menestyy, Pauli vain heijaa alas ja ylös. Hyväksyykö hän lopulta kohtalonsa?
Skumbrian kerronta on paikoin hidasta ja leikkauksia kohtauksesta toiseen olisi voinut tehdä rohkeammin. Pertun groteskia ja lyyristä realismiin sekoittava kertojanääni kasvaa silti romaanissa täyteen mittaansa. Harva meillä osaa valmistaa tragikomediaa yhtä hyvin kuin Perttu.

Ville Ropponen
Ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2012.

Uusi SAFKA vanhaa vastaan

Sain tänään SAFKAlta postia ja ehdin jo aloittaa vastauksen vihaisen kirjoittamisen, mutta onneksi kurkkasin linkkiä. Ja yllätys! Se ei ollutkan Bäckmanin-Molarin desanttijärjestö, vaan jotain aivan muuta. En vain ymmärrä, miksi uuden komitean perustajat ottivat nimen kilpailijaltaan ja suoranaiselta vihamieheltään???

Suomen antifasistinen komitea (SAFKA): Putinin russofobinen puolue kiellettävä:

Venäjän pääministerin Vladimir Putinin johtama valtapuolue, Suomen kokoomuksen veljespuolue...

Tupakkaräppi

Tyttäreni Lumi-Maaria eli Manna sepitti ja esitti isälleen seuraavaan räppäyksen:

Hei, jou onks ny kova olo?

Ja sieltä täyttyy sekin tyhjä kolo!

Tyhjään vatsaan vetää pelkkää tupakkaa,

eiks se oo vähä tyhmää ja hupsahtavaa.

Hei kaikki joil on korvat joo, joo,

toi on lapsien mielest vähä orpoo!

 Meet kaupast tupakkii kotii hilaamaa,

samal omaa elämää pilaamaa!

Hei jou onks ny kova olo?

 Ja sieltä täyttyy sekin tyhjä kolo!

Tyhjään vatsaan vetää pelkkää tupakkaa,

eiks se oo vähä tyhmää ja hupsahtavaa.

Meen kauppaan tupakkii rahtaamaa,

samalla itelleni sairautta jahtaamaa!

Hei äijä kävi pieni kämmä,

tupakan lemuu pakenee myös ämmä!

Siit muistihäiriöitkin seuraa. Olitkos sä Kalle?

Mitä järkee kaivaa kuoppaa jalkojensa alle?

Hei jou onks ny kova olo?

Ja sieltä täyttyy sekin tyhjä kolo!

Tyhjään vatsaan vetää pelkkää tupakkaa,

eiks se oo vähä tyhmää ja hupsahtavaa.

Jos sul pääs on yhtää järkee,

mieti onko tupakka aina niin tärkee!

Hei jou onks ny kova olo?

Ja sieltä täyttyy sekin tyhjä kolo!

Tyhjään vatsaan vetää pelkkää tupakkaa,

eiks se oo vähä tyhmää ja hupsahtavaa.

Jukka Mallinen Venäjän "kansalaisjärjestöistä"

Osallistuin Suomen PENin edustajana pohjoismais-venäläiseen kansalaisjärjestöfoorumiin Pietarissa 19. – 21.11.2011.
(...)
Keskustelu oli hyssyttelevää.
(...)
Ihmisoikeuksista ei puhuttu konkreettisesti, ei poliittisista oikeuksista eikä laillisuudesta, vaan valtarakenteet otettiin annettuina ja (pakosta) hyväksyttävinä.
(...)
Venäjällä asiat ovat toleranssin ja ihmisoikeuksien suhteen ihanteellisella kannalla, koska Venäjää ei konkretisoitu, vaan prof. Irina Pervova esitteli toleranssin ja kansalaisyhteiskunnan peruskäsitteitä. Hän kertoi, että 30 prosenttia venäläisistä tuntee toleranssin peruskäsitteet, mutta ei puuttunut Venäjän nykytilanteeseen.
(...)

Kokoukseen osallistui paljon suomalais-ugrilaisten kansojen järjestöjä, jotka tuntuivat kaikki edustavan jo yhteistä venäjänmaalaista kansallisuutta ja yksimielisyyttä.
(...)
Sähköistävän puheenvuoron käytti Jabloko-puolueen johtaja, Pietarissa kampanjoiva Grigori Javlinski. Hän totesi, että Pietarin kansalaisyhteisö on esikuva muulle maalle ja Pietari on Venäjän demokraattisin ja länsimaisin kaupunki. Hän kysyi, milloin kansalaisyhteiskunta tulee samalle tasolle kuin lännessä? Venäjällä ei nimittäin ole aikaa loputtomasti: ennusteiden mukaan maailma jakautuu 30 – 40 vuodessa kehittyneisiin ja pysyvästi kehittymättömyyteen jämähtäneisiin ja nykyisillä trendeillä ja laadullisilla mittareilla Venäjä sortuu väistämättä kehittymättä jääneiden joukkoon, Nigerian seuraan.
Javlinski noteerasi nykyisen pysähtyneisyyden, valtion ja kansan välisen jyrkän kuilun, korruption ja vaalien manipuloimisen. Ihmiset eivät enää usko mahdollisuuksiinsa saada aikaan myönteisiä muutoksia. Hän totesi, että Venäjän vallanpitäjät kehittävät kansalaisinstituutioiden imitaatioita ja pseudokansalaisjärjestöjä antaakseen kuvan muka demokraattisesta yhteiskunnasta. Venäläisnationalismin Javlinski totesi yksinkertaisiksi vastauksiksi monimutkaisiin kysymyksiin – sen valtaanpääsy johtaisi Venäjän hajoamiseen. Eurooppalainen kehitystie on hänestä ainoa reaalinen mahdollisuus säilyttää Venäjä.
(...)
Kokouksen hyväksymä julkilausuma oli auvoista YYA-liturgiaa. Sukukansojen ystävät ry. sai sentään puhuttua siihen mukaan vaatimuksen vähemmistökielten ja -kulttuurien aseman turvaamisesta ja kehittämisestä. Mitähän muut Pohjoismaat miettivät – uskoivat naiivisti tapahtuman vilpittömyyteen vai näkivät sen putinilaisen demokratian Potemkinin kulisseiksi? Ainakin Suomi oli näin aktiivisesti legalisoimassa valekansalaisjärjestöjä muka demokraattisen yhteiskunnan aidoiksi toimijoiksi.
(...)

Koko juttu tässä

Ensimmäinen arvostelu Skumbriasta

Ensimmäinen arvostelu Skumbriasta on ilmestynyt Karjalaisessa tänään 27.10.2011:

Skumbrian rakastavaiset sänkypainissa

Kirjat

ARVI PERTTU

Skumbria

Like 2011. 366 s.

Heti alkajaisiksi on sanottava, että kirjailija Arvi Pertun tyylissä on harvinaista alkuvoimaa, jota joku voisi erehdyksissä pitää vaikka sovinismina. Perttu nimittäin kirjoittaa seksistä reippaan ronskisti mutta myös mehukkaan aistikkaasti. Hän on kuin herkempi versio Charles Bukowskia. Melkein väittäisin, että kirjailija ymmärtää myös naisia, ainakin romaaneissaan...

Uusin teos Skumbria palauttaa mieleen Arvi Pertun kymmenen vuoden takaisen Petroskoin symposiumin. Se, jolle kaupunki on tuttu, nauttii kaksin verroin Skumbrian päähenkilön, Lesojevin Paulin edesottamuksista ja välillä päättömistä sikailuista Äänisen rannan kortteleissa ja kommuuneissa. Aavistelen, että kirjailija irvistelee itselleenkin Paulin roolihahmon selän takana.

Skumbria on rakkaustarina. Suomalainen valokuvaaja Katri tapaa petroskoilaisen Paulin ”metsäsymposiumissa”. Pauli on paitsi tulkki, myös miehekäs pano- ja puuhamies. Hänellä on monta rautaa tulessa mutta henkisenä rasitteena sotilasura Afganistanissa 1980-luvulla.

Katri ihastuu ja antautuu sänkyleikkeihin himokkaasti. Hän jopa rakastuu siinä määrin, että päättää jäädä Venäjälle ja mennä naimisiin Paulin kanssa. Skumbria on kahden kauppa ja haavemaa, jossa uneksivat rakastavaiset leijuvat aikansa. Mutta kuten aina, käärmeitä ja yllätyksiä paratiisissa piisaa.

Skumbrian, ”makrillimaan” rakastavaiset piinaavat toisiaan vuorotellen. Rakastajia ja rakastajattaria ilmaantuu tasapuolisesti.

Katri on estottoman valloittava kuva suomalaisnaisesta, joka ei todella kuulu moralisoivaan, tiukkapipoiseen tuulipukukansaan. Hämmästyttävän herkästi Perttu kuvaa niin Katrin naisellisen puolen kuin Paulin miehiset kärsimykset ja toistuvat itsesyytökset.

Kulttuurit kohtaavat rujosti. Petroskoissa riittää rahahuolia, torakoita ja byrokratiaa. Venäjän kasvava väkivalta, Afganistanin varjo ja Tshetshenian sodat painavat toisaalla. Katri kauhistelee. Seuraa muutto Suomeen. Nyt Paulia odottaa häkkilinnun lähiöelämä, mikä on kaukana makrillimaan lumosta. Romaanissa tapahtuu vielä se kuuluisa ”ihmisenä kasvaminen”. Vai tapahtuuko? Ainakin kirjailija Arvi Perttu on taas kerran pistänyt koko persoonansa peliin.

PENTTI STRANIUS


Vertaus Charles Bukowskiin hieman arveluttaa, mutta ainakin myynnin kannalta se on varmaan ihan OK!

Fasaaneja ja koivunkantosieniä

Syksy on tullut jotenkin huomaamatta, vaivihkaa. Lämpimiä päiviä, värejä, aurinkoa. Kohtasin pimeyden vasta pari päivää sitten, kun lähdin hakemaan olutta kaupasta seitsemän maissa illalla. Polku, jota olin kävellyt lähikauppaan jo kuukauden päivät, ei ollutkaan valaistu, ja jouduin aivan säkkipimeään, niin etten nähnyt mihin astun. Pääsin kuitenkin perille ulkomuistista.
Pappilansalmi Parkanon keskustassa on houkutellut heittelemään virveliä sillalta, jotenkin tuntuu siltä, että sen on pakko kuhista haukia, mutta kirjoitustyöt ovat vieneet kaiken ajan.
Tänään kävin leikkaamassa metsästä katajavastan lauantaisaunaa varten ja samalla poimin puoli ämpärillistä koivunkantosieniä. Ne ovat varmaan niitä viimeisiä, jotka eivät pelkää yöpakkasia. Joskus olen kerännyt niitä jopa marraskuun puolella. Ilmeisesti lahot kannot erittävät lämpöä, joka pitää sienet hengissä.
Nykyinen maailmanmeno lakkoineen ja sotineen ei kosketa paljoa, elän nyt vuotta 1918 Vienan Karjalassa, aivan erilaista sotaa kuin mitä käydään Libyassa ja muualla. Työ on päässyt siihen vaiheeseen, että tulostin romaanin ensimmäisen osan ja luen nyt sitä kynä kädessä.
Niin tämäkin syksy jää kunnolla näkemättä, samoin kuin on käynyt monelle kesälle, talvelle ja keväälle. Jonkinlaista haikeutta se aiheuttaa, mutta minkä sille voi. Isäni eli ja kirjoitti luonnon keskellä ja luonnosta, ja olen jollain tavalla kateellinen hänelle. Hän tunsi linnut laulusta ja kalat siiman nykäisystä, minä tunnistan vain tiaiset ja oravat. Eräskin päivä takapihallamme tepasteli pari suurikokoista kanaa. Piti katsoa oikein kirjasta, ennen kuin osasin määritellä ne fasaaninaaraiksi.

Ohjelmaa messuilla - Arvi Perttu: Skumbria

Ohjelmaa messuilla - Arvi Perttu: Skumbria

Kiireitä ja hässäkkää

No onpas ollut viikko! Ei ollut aikaa uutisia seurata eikä uutta kotia järjestellä. Onneksi tänään, kun tänne Parkanoon on tullut yhden päivän intiaanikesä, hommat on pääosin hoidettu ja pääsee nyt iltapäivällä istutushommiin takapihalla.
Maanantaina piti suomentaa neljän tekijän runosikermä Literarus-lehteen, tiistaina valmistella ja lähettää omien novellien venäjännökset Karjalan Kansalliskirjaston nettisivuille ja erääseen verkkolehteen, josta luvattiin jopa maksaa. Keskiviikkona tuli sähköpostissa Severissä julkaistavan pienoisromaanin taittovedokset, jotka nekin piti samana päivänä lukea ja lähettää takaisin, torstaina postilaatikkoon putkahti vihdoin Carelia, jossa on julkaistu katkelma Skumbriasta, ja perjantain aamupäivä meni riidellessä Soneran ja Hesarin jakelun kanssa. Tässä on käynyt niin, että Sonera on päättänyt nostaa liittymän nopeutta ja korottaa liittymän maksua kysymättä minulta mitään. Kahdesti olen jo soitellut, mutta eilen taas tuli yli kuudenkympin lasku. Ja Hesarin jakajat kieltäytyvät tuomaan meille perjantain lehteä.
Kaiken tämän hoidettuani pääsin vihdoin availemaan uuden kässärin tiedostoja ja muistelemaan ensimmäistä kertaa muuton jälkeen, mistä siellä oikein oli kyse.
Nyt kuitenkin näyttää siltä, että huomenna pääsen oikeisiin töihin eli kirjoittamaan.

Parkano

Parkano, uusi koti. Vuodeksiko? Kahdeksiko? Kymmenen Suomi-vuoden aikana seitsemäs muutto. Kaikkiaan kahdeksannestoista. Alkaa väsyä tähän tavaroiden siirtelyyn, mutta toisaalta kaikki menee ruutiinilla. Jotkut pelkäävät muuttoa kuin tulipaloa tai maanjäristystä, mutta meikeläiselle se ei ole muuta kuin muuttoilmoituksen jättämistä, pientä kinaa Soneran kanssa ja painavien kirjalaatikkojen kantamista paikasta toiseen.

Ongelmana on nyt se, että lapset ovat kaukana ja matkat käyvät kalliiksi. Tuskin pystyn hakemaan tyttöt useammin kuin kerran kuussa.
Mutta kyllä täälläkin näyttää olevan elämää: oravat loikkii takapihalla ja sieniä kasvaa terassin reunoilla.
Villi länsi osoittautui aika kesyksi, ei preerioita, ei tuimia cowboyta. Ihan vain metsää ja peltoaukeamia sekä mukavia ihmisiä. Alkokin on kävelymatkan päässä.
Nyt pitäisi vain jotenkin löytää työrauha, kun armon apuraha-aikaa on vain vuoden loppuun. Ensin on kuitenkin saatava kaikki hyllyt paikoilleen ja kevätkukkien sipulit takapihan multiin.
Skumbriasta ei kuulu mitään, hyvä jos kuun loppuun mennessä ilmestyy.

Hyvästi Jaala

Tänään on muuttopäivä, ja kahden viikon sateiden jälkeen paistaa aurinko. Jaala hyvästelee meitä kauniisti tai sitten ei halua meidän lähtevän. Haikea olo. Muuttoauto on kuitenkin tulossa muutaman tunnin päästä, ja viimeinen kytketty laite talossa on tietokone.
Parkanossa ollaan joskus alkuyöstä, niin että näkemättä jää, millaisella säällä uusi paikkakunta ottaa vastaan kiertolaiset. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tämä on minulle jo seitsemäs muutto. Kerta kerralta se käy aina vain raskaammaksi, niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Jaala oli kaunis paikka, minule viimeinen rakkaan idän raja. Nyt sitten kokeillaan elämistä villissä lännessä. Jännittää, aivan kuin muuttaisi ulkomaille. Ei minua pelottanut yhtään kun muutin Petroskoista Lappeenrantaan, samaa Karjalaa se tuntui olevan. Nyt on toista.

Ruuhkan läpi uusille vesille

Viimeisiä päiviä rakkaassa idässä: ylihuomenna keula kohti villiä länttä, Parkanoon. Vaimo on saanut sieltä töitä, ja mitäpä meikäläinen siihen sanoo, kun ei ole työpaikasta riippuvainen. Ei kun pakkaamaan.
Viimeiset pari viikkoa on ollut kiireistä aikaa.
Juuri kun sain valmiiksi Papaninin retkikuntaan perustuvan näytelmän rakaaversion valmiiksi ja lähetettyä, Likeltä tuli taittovedos.
Skumbria ilmestyy toivottavasti lähipäivinä, se onkin hieman myöhässä aikataulusta. No, ei hätää, kunhan ehtisi kirjamessuille :))
Lukuja Skumbriasta onkin jo julkaistu kulttuurilehti Careliassa, mutta itse en ole vielä nähnyt numeroa. Joka tapauksesa vähäinenkin ilmainen mainos on hyvä jutu.
Toissapäivänä sain tietää, että venäjänkilelinen kirjallisuuslehti Sever (joka oli julkaissut Papaninin retkikunnan käännöksen kokonaan) julkaisee nyt lukuja Petroskoin symposiumista venäjäksi. Piti heittää laatikot käsistä ja kiireesti kirjoittaa jonkinlainen johdanto tai alkusanat.
Papaninista siis on ehkä tulossa näytelmä, se riippuu nyt Petroskoin suomalaisen teatterin johdosta. Idea oli romaanin venäjäntäjän Jana Zhemoiteliten, joka haluaa tehdä näytelmästä kaksi versiota: suomeksi ja venäjäksi.
Ja kaikki tämä suma sattui parhaaseen mahdolliseen aikaan: keskelle muttoa! Talo on puoliksi pakattu, nettiyhteys katkeaa perjantaina, kansiot ja mapit jo laatikoissa. Jospa tästä selvitään...

Viisi sanaa helteessä

Helleaalto on saapunut Jaalaan. Takapihan mittari näyttää nyt aamupäivällä +30, sisällä on +28. Ulos ei tee mieli mennä, vaikka jotenkin tässä pitäisi ryhdistäytyä sen verran että raahautuisi edes uimarannalle. Iltapäivällä Jaalan hiekkaranta on varjossa, niin että meikäläinenkin siellä ehkä pärjäisi. Mutta sitä ennen on tehtävä kovaa työtä: kirjoitettava viisi sanaa.
Olen hikoillut jo viikon päivät naurettavan vähäpätöisen ongelman kimpussa: Skumbrian viidelle osalle pitäisi keksiä nimet. Olen kokeillut varmaan kymmeniä yhdistelmiä, mutta yhteenkään en ole ollut tyytyväinen. Toiset ratkaisut vaikuttavat liian mahtipontisilta, toiset taas liian kuvailevilta. Ehkei osien nimiä sittenkään tarvita? Toisaalta numerot tuntuisivat liian kuivilta, varsinkin kun luvutkin on numeroitu.
Mario Vargas Llosan Maailmanlopun sodassa, jota juuri nyt luen, osat on otsikoitu seuraavasti: "Yksi", "Kaksi" jne. Olisiko se hyvä ratkaisu vai katsottaisiinko sitä plagioinniksi?

Elämää takapihalla

Kesä on kauneimmillaan, käsikirjoitus viimeisellä kierroksella ennen taittoa, ja Uussuomalaisella on oma lupa pitää hieman lomaa. Tekisi mieli lähteä jonnekin matkalle, mutta jostain syystä ei vain löydy tarmoa järjestellä asioita, miettiä kohteita, hankkia matkalippuja jne. Päivätkin kuluvat liian nopeasti. Ilmeisesti loma vierähtää ihan vain täällä Jaalassa, hyvä jos jaksamme lähteä vaimon kanssa edes Tallinnaan tai Tukholmaan tuulettamaan merimatkalla kotiolojen pölyyttämiä aivoja. Suunniteltu matka Vienaan ja mahdollisesti Lapin kautta Norjaan siirtynee taas ensi kesäksi.
Blogiin en ole jaksanut kirjoittaa mitään, kun tuntuu ettei ole mitään kerrottavaa. Jotenkin tuntuu olevan sellainen vaihe päällä, että vain oma eläminen (oleminen) kiinnostaa, ihan kirjaimellisesti: takapiha, uni, lukeminen, ruoka, seksi, lapset, mustikkapiiraat ja uimarannat.

Lahna

Tänään käytiin tyttöjen kanssa verkoilla, kamera unohtui valitettavasti kotiin. Iloa kuitenkin riitti ilman kameraakin, kun lahnan vonkaleet alkoivat nousta veneesen kaverin verkosta. Niitä oli yhdeksän yhdessä verkossa ja katiskassa yksi hauki. Tytöt olivan innoissaan, ja kyllä sen ymmärsi. Kaverinikin sanoi ettei ole ikänään tälläistä lahnamäärää nähnyt. Kuvan lahna painoi varmaan kaksi kiloa, ei vain löytynyt talosta mitään millä punnita.

Skumbria

Skumbria ilmestyy kuulemma syyskuussa, vaikka kustannustoimittajan merkintöjä kässärissä en ole vieläkään nähnyt.

Skumbria Kirjat Like Kustannus

Petroskoin poika saa kyytiä suomitytöltä
– ja vähän muiltakin


Lesojev on petroskoilainen Afganistanin sodan veteraani,
joka yrittää tulla toimeen siviilissä sekalaisin keinoin.
Votkanhuuruisella tulkkauskeikalla han kaataa vällyjen
väliin suomalaisen valokuvaajan. Hetkeen heittäytyvä
elämänmeno imee Katrin mukanaan, ja turvaa kaipaava
Lesojev puolestaan saa hänestä elämäänsä kiintopisteen.
Pari perustaa yhteisen kodin, unelmiensa Skumbrian.
Petroskoissa sen perustuksia alkavat pian nakertaa rotat,
torakat, byrokratia, kieliongelmat ja rahahuolet. Aviopari
muuttaa Suomeen, ja Lappeenrannan siistissä lähiökodissa
Lesojev tuntee olevansa kuin kultaisessa häkissä.
Rakkaustarinan taustalla välähtelevät vuosituhannen
vaihteen poliittiset tapahtumat. Tšetšhenian sota, terrorismi
ja Putinin toimet paljastavat itsestään aina uusia
kasvoja. Myöskään ihannemaa Suomi ja sen tytär eivat
ole aivan sitä, mitä Lesojev alun perin kuvitteli.

Sirppi ja vasara väärässä paikassa

Vasta tänään Saska Saarikosken jutusta (Sirppi ja vasara, HS 12.5.11) sain tietää, että Venäjän kulttuurikeskuksen seinällä Helsingissä oli jo huhtikuun alussa paljastettu punalippua, sirppiä ja vasaraa esittävä 40:n neliön mosaiikki, joki oli ollut piilossa 20 vuotta.
Kulttuurikeskuksen johtaja Tatjana Klejerova nimittää sitä "taideteokseksi" ja on sitä mieltä, että se on paikallaan tänäänkin. Propagandajulistetta muistuttavaa mosaiikkia on vaikea pitää taideteoksena, mutta jääköön määritelmä kulttuurikeskuksen johdon "taidekäsitysten" laskuun.
Vaikka tunnenkin Klejerovan (Karjalan tasavallan kansallisuuskomitean entisen johtajan), en ole ennen tiennyt hänen nostalgisista taipumuksistaan. Venäjällä päätään nostava stalinismi innoittaa kuitenkin passiivisiakin kannattajiaan ja rohkaisee tämäntyyppisiin tekoihin jopa Helsingin keskustassa.
Putinin tutltua valtaan vuonna 2000 Venäjä on pikku hiljaa palauttanut vanhoja symboleja käyttöön. Neuvostoaikainen kansallishymnikin soi muutaman kerran Bratislavan MM-kisoissa, ei onneksi Suomi-ottelussa. Sanoja ei osaa kukaan, koska neuvostoaikaisista on kuulemma luovuttu, mutta uudet eivät vain jää mieleen.
Saska Saarikoski nimittää jutussaan sirppiä ja vasaraa "ihmisvihan symboleiksi". Kyllä, sellaiseksi ne on tehnyt neuvostovalta. Mutta muistakaamme että alunperin ne olivat työväenliikkeen symboleita, joten riistokapitalistista vaihetta elävällä nyky-Venäjällä ei ole mitään oikeutta käyttää niitä kulttuurikeskuksensa päädyssä. Samoin kuin punalippuakaan.

PS. Tämä eilinen kirjoitus hävisi bloggerista tänään. Lisään kuitenkin tähän, etten ota ikiaikoina Venäjän kulttuurikeskuksen kutsua vastaan.

Parahdus stalinismista

Johan Bäckmanin viimeiset puheet venäläisellä TV-kanavalla nostattavat niskakarvoja pystyyn:

http://www.politforums.ru/world/1303832073.html

Jos tuollaista propagandaa levitetään venäläisissä massamedioissa, ei ole mikään ihme, että stalinismi on viime aikoina nostanut päätään Venäjällä.

Vielä vähän aikaa sitten väittelin venäläisen vaimoni kanssa, joka on sitä mieltä ettei Venäjällä mikään muutu koskaan. Vakuutin vaimoani, että Venäjällä on suuri tulevaisuus, että pitää vain odottaa kärsivällisesti, se tulevaisuus on väistämätön. Kevään mittaan olen kuitenkin alkanut epäillä.

Keskusteltuani stalinistien kanssa venäläisessä Facebookin vastineessa Kontaktissa kauhistuin: mitä on tapahtunut venäläisille? Muutamat vanhat kaverini, joiden kanssa seisoimme yhdessä aukioilla 1991 osoittamassa mieltä valtaan pyrkinyttä vanhoillista sotilasjunttaa vastaan, toivovat”rautaisen käden” palauttamista Venäjälle. Samat ihmiset, jotka 20 vuotta sitten vannoivat demokratian nimeen, ylistävät tänään stalinismia ja puolustavat verisen järjestelmän rikoksia sillä, että Stalin oli sentään rakentanut suurvallan ja voittanut maailmansodan.

Jos en tuntisi niitä ihmisiä, olisin olettanut, että äänessä ovat lukutaidottomat moukat, jotka eivät ole koskaan lukeneet Pushkinia, eivät ole nähneet Tšehovin näytelmiä eikä Tarkovskin ja Zaharovin elokuvia, eivät ole kuulleetkaan Bulgakovista ja Platonovista eivätkä tiedä mitään venäläisen kirjallisuuden ja taiteen demokraattisista ja vapaamielisistä perinteistä. Mutta ei – he ovat sivistyneitä ihmisiä, monet työskentelevät samalla alalla, kirjallisuudessa ja journalismissa.

Mitä heille on oikein tapahtunut? Voiko todella olla niin, että tyytymättömyys nykyiseen rosvojärjestelmään herättää verisen stalinismin kaipuuta? Tarkoittavatko kaikki vetoomukset Pyhän Venäjän pelastamiseksi vain masokistista himoa antautua pyöveleiden käsiin?

Käsittämätöntä, miten nämä neostalinistit, jotka oikeutetusti nimittävät Putinin hallintoa rikolliseksi, nousevat takajaloilleen ja alkavat äristä heti kun kuulevat samaa kritiikkiä lännestä, varsinkin entisiltä maanmiehiltään. ”Et saa koskea meidän pyhää ja venäläistä, sinä isänmaan petturi ja läntisten tiedustelupalvelujen palkkalainen!” he vinkuvat.

Heille länsi on eräänlainen demoninen voima, jonka päätavoite on repiä Venäjä kappaleiksi. Demokratia -sanaa he eivät käytä ilman lainausmerkkejä. Vuosisadat, jotka Eurooppa on käyttänyt demokraattisen yhteiskunnan rakentamiseen, eivät merkitse heille mitään. Eurooppalainen kulttuuri, josta 1700-luvulla tuli uuden venäläisen kulttuurin pohja, on vain vihollisen propagandaa. Länsimaiset ajattelijat, filosofit, kirjailijat, journalistit, analyytikot ovat vain CIA:n agentteja, jotka porvarien maksamaa palkkaa vastaan parjaavat Pyhää Venäjää. Pyhää, Kremlin rosvokoplasta huolimatta.

Kaikki tämä synnyttää toivottomuutta, surua ja ikävää. Onko Venäjä todellakin tuomittu kulkemaan ympyrää – diktaattorista toiseen? Eikö Venäjän kansa todellakaan halua olla vapaa?