Kalevalaisia kalavaleita

Kirjailija-lehden tuoreessa numerossa (4/2010) Vilja-Tuulia Huotarinen toistelee ja jopa kehittelee Ortjo Stepanov –myyttiä, jonka mukaan karjalainen Stepanov oli sananvapaustaistelija ja järjestelmän vainoama nero, joka joutui kirjoittamaan kynttilän valossa, ja ”ylemmältä taholta kiellettiin myymästä hänelle kynää tai paperia”. Puukonterälläkö hän raapusti tuohilevyille kaikki lukuisat romaaninsa?

Vienassa vierailleita suomalaisia runoilijoita on vedetty nenästä, niin kuin kaikkia muitakin.

Ensimmäiset kolhoosijärjestelmää ylistävät romaaninsa Stepanov kirjoitti Petroskoissa. Sähköttömässä Haikolassa hän kävi fiilistelemässä vain eläkepäivinään. NKP:n jäsenenä ja kauppakorkeakoulusta valmistuneena neuvostovirkailijana hän tiesi tasan tarkkaan mistä sai kirjoittaa ja mistä ei. Ennen kirjailijan uraansa hän toimi osuuskaupan johtajana Uhtualla ja kalastusministeriön tarkastajana Petroskoissa. Kaikki hänen tekeleensä oli julkaistu tuoreeltaan ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Mitään ongelmia paperin ja kynien kanssa ei Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäsenellä ja systeemin uskollisella palvelijalla voinut olla. Hyvin varovaisia paljastuksia Stepanov uskalsi sujauttaa vain viimeisimpiin, perestroikan aikana julkaistuihin romaaneihin. Se tapahtui vuosina jolloin Neuvostoliitossa julkaistiin jo Šalamovin ja Solzhenitsynin kirjoja.

Stepanovin käsikirjoitukset vaativat rankkaa muokkausta. Punalippuun niitä toimitti Pekka Perttu, ja kirja-asuun Terttu Vikström. Venäjänkielisissä käännöksissä rakenteiden ja tekstin parantelua jatkettiin. Olen itsekin joutunut toimittamaan Stepanovin postuumina julkaistuja käsikirjoituksia ja tiedän minkä tason tekstiä lähti mestarin kynästä. Markku Nieminen poisti Stepanovin romaanien uusista laitoksista sosialistisen realismin räikeämmät piirteet ja teki Stepanovista karjalaisen kirjallisuuden klassikon. Ortjo Stepanovin myytin on rakentanut ja ylläpitää Juminkeko-säätiö.

Nikolai Jaakkola ei kelvannut karjalaiseksi klassikoksi, olisiko siksi että hän oli syntynyt Turussa? Nykyinen arvojärjestys toistaa neuvostoaikaisia kaavoja: parhaita ”kansankirjailijoita” ovat Ortjo Stepanov ja Jaakko Rugojev, kommunisti ja silloisen Karjalan Korkeimman Neuvoston jäsen.

Jutussaan Vilja-Tuulia Huotarinen kertoo saaneensa Stepanovin Kotikunnan tarinan lahjaksi sillä ehdolla, että romaanisarja tulee luettua. Kannattaisikin tutustua ennen kuin menee myyttejä levittelemään. ”Täällä sananvapaus voi tarkoittaa sitä, että Kuittijärvellä kun huutaa, niin kukaan ei kuule.” Niin tuntuu olevan ainakin Juminkeko-säätiön toiveissa – kaikki siellä huudettu uskotaan todeksi, jos paikalla ei ole asiaan perehtyneitä kuulemassa.

Kummallisia sotaelokuvia

Miksi ihmeessä itsenäisyyspäivän tienoilla ja joulun alla esitetään toisesta maailmansodasta kertovia elokuvia? Tuntematon sotilas on tietenkin klassikko, mutta ehkä Täällä Pohjantähden alla sopisi paremmin itsenäisyyspäivän sisältöön.
Tuntemattoman lisäksi saatiin katsoa vielä Tali-Ihantala, elokuva joka ei kestä minkäänlaista kritiikkiä. Kolmen ja puolen miljoonan budjetilla saatiin kasaan nimenomaan kasa dokumenttia jäljitteleviä otoksia. Elokuva tuo mieleen aikuisten poikien sotaleikit, joissa tärkeintä on panssareiden aitous ja univormujen tarkat kopiot.
Eilen alkoi paljon mainostettu Tauno Tukevan sota. Sen käsikirjoitusta on kuulemma tehty kahdeksan vuotta, ja siinä tulos! Ensimmäinen osa on tässä: Tauno pelastaa makkaratehtaalle määrätyn konin, tuhoaa yhdellä kasapanoksella kokonaisen venäläisjoukkueen ja jää leskeksi.
Huvittavin kohtaus on törmääminen kahteen venäläiseen muonareissulla. Rintaman tuntumassa toimivilla sotilailla ei ole aseita mukana, ja huumehörhön oloinen pitkätukkainen venäläinen hippi talvisodan aikaisessa hiippalakissa vangitsee suomalaiset rakuunat ilman vähäistäkään vastarintaa.
Enpä usko että katsoisin toisen osan.

Veljeshautoja

Kuluneen syksyn aikana olen saanut olla mukana kahdessakin "veljeshaudassa".
Se on ystäväni Aleksandr Voroninin määritelmä kaikille antologioille ja yhteiskokoelmille.
Antologioiden nimetkin ovat olleet hyvin symbolisia: Kertomuksia pimeestä ja Unohtaa, unohtaa, muistaa.
Monessakohan olen ollut mukana kaiken kaikkiaan? Hyllystäni löytyi kaksitoista, mutta on niitä ollut vuosien varrella vähintäänkin kaksinkertainen määrä.
Olenko saanut koskaan mitään palautetta? No en.
Miksi sitten osallistun? Hyvä kysymys.

Vapaudesta

Tässä Itsenäisyyspäivän aattona luin Parnassosta Tommi Melanderin esseen Jonathan Franzenin kääntymisestä avantgardesta (lue: taideproosasta) 1800-luvun perinteiseen juoniromaaniin. Ensi syksynä suomeksi ilmestyvä Freedom kuulemma "pyrkii miellyttämään monia ja olemaan loukkaamatta ketään, ja valitettavasti myös onistuu siinä".
Viimeisen käsikirjoitukseni kanssa jouduin tekemään paljon töitä saadakseni sen miellyttämään kustantajaa (ja tietenkin, kustantajan mielestä, myös lukijaa). Seuraava työ, joka on nyt työn alla, olikin jo alunperin suunniteltu sellaiseksi, että se kävisi lukuromaanista laajemmalle yleisölle, mutta sisältäisi myös jotain sellaista, mihin "snobistinenkin" lukija saattaisi tarttua.
Luettuani Melanderin esseen tulin uusiin ajatuksiin. Miksi minun pitäisi miellyttää suurta yleisöä? Totta kai siksi, että kirja julkaistaisiin, ja sitä myytäisin mahdollisemmin paljon. Mutta olen törmännyt kirjoitusprosesissa tietynlaisiin vaikeuksiin: kun tekstissä ei ole minulle itsellni hauskoja koukkuja, ei sen kirjoittaminen oikein kiinnosta. Sitä joutuu vääntämään tekstiä väkisin, pakkotyönä. Onko siinä mitään mieltä? Nyt rupesinkin miettimään romaanin uudenlaista rakennetta, ehkä juuri sellaista mistä itse olin salaa haaveillut. Jos ajattelee kustantajan julkaisupäätöstä ja kirjan mahdollisia myyntilukua, ei ainakaan meikäläiseltä tulee mitään varteenotettavaa tekstiä.
Miten olla ammattikirjailija, jos ei pysty tuottamaan markkinoille sopivaa tavaraa? Ja missä on raja, jonka yli kirjailijan ei saisi astua? Jos ei julkaise, ei saa apurahaa. Jos julkaisee markkinoiden ehdoilla, menettää itsekunnioituksen.