Ntamon julkaisemaa Papaninin retkikuntaa saa nyt pokkarina täältä.

Venäjännös "Экспедиция Папанина" sähköisessä muodossa löytyy
täältä.

27. lokakuuta 2011

Ensimmäinen arvostelu Skumbriasta

Ensimmäinen arvostelu Skumbriasta on ilmestynyt Karjalaisessa tänään 27.10.2011:


Skumbrian rakastavaiset sänkypainissa
Kirjat
ARVI PERTTU
Skumbria
Like 2011. 366 s.
Heti alkajaisiksi on sanottava, että kirjailija Arvi Pertun tyylissä on harvinaista alkuvoimaa, jota joku voisi erehdyksissä pitää vaikka sovinismina. Perttu nimittäin kirjoittaa seksistä reippaan ronskisti mutta myös mehukkaan aistikkaasti. Hän on kuin herkempi versio Charles Bukowskia. Melkein väittäisin, että kirjailija ymmärtää myös naisia, ainakin romaaneissaan...
Uusin teos Skumbria palauttaa mieleen Arvi Pertun kymmenen vuoden takaisen Petroskoin symposiumin. Se, jolle kaupunki on tuttu, nauttii kaksin verroin Skumbrian päähenkilön, Lesojevin Paulin edesottamuksista ja välillä päättömistä sikailuista Äänisen rannan kortteleissa ja kommuuneissa. Aavistelen, että kirjailija irvistelee itselleenkin Paulin roolihahmon selän takana.
Skumbria on rakkaustarina. Suomalainen valokuvaaja Katri tapaa petroskoilaisen Paulin ”metsäsymposiumissa”. Pauli on paitsi tulkki, myös miehekäs pano- ja puuhamies. Hänellä on monta rautaa tulessa mutta henkisenä rasitteena sotilasura Afganistanissa 1980-luvulla.
Katri ihastuu ja antautuu sänkyleikkeihin himokkaasti. Hän jopa rakastuu siinä määrin, että päättää jäädä Venäjälle ja mennä naimisiin Paulin kanssa. Skumbria on kahden kauppa ja haavemaa, jossa uneksivat rakastavaiset leijuvat aikansa. Mutta kuten aina, käärmeitä ja yllätyksiä paratiisissa piisaa.
Skumbrian, ”makrillimaan” rakastavaiset piinaavat toisiaan vuorotellen. Rakastajia ja rakastajattaria ilmaantuu tasapuolisesti.
Katri on estottoman valloittava kuva suomalaisnaisesta, joka ei todella kuulu moralisoivaan, tiukkapipoiseen tuulipukukansaan. Hämmästyttävän herkästi Perttu kuvaa niin Katrin naisellisen puolen kuin Paulin miehiset kärsimykset ja toistuvat itsesyytökset.
Kulttuurit kohtaavat rujosti. Petroskoissa riittää rahahuolia, torakoita ja byrokratiaa. Venäjän kasvava väkivalta, Afganistanin varjo ja Tshetshenian sodat painavat toisaalla. Katri kauhistelee. Seuraa muutto Suomeen. Nyt Paulia odottaa häkkilinnun lähiöelämä, mikä on kaukana makrillimaan lumosta. Romaanissa tapahtuu vielä se kuuluisa ”ihmisenä kasvaminen”. Vai tapahtuuko? Ainakin kirjailija Arvi Perttu on taas kerran pistänyt koko persoonansa peliin.
PENTTI STRANIUS


Vertaus Charles Bukowskiin hieman arveluttaa, mutta ainakin myynnin kannalta se on varmaan ihan OK!

21. lokakuuta 2011

Fasaaneja ja koivunkantosieniä

Syksy on tullut jotenkin huomaamatta, vaivihkaa. Lämpimiä päiviä, värejä, aurinkoa. Kohtasin pimeyden vasta pari päivää sitten, kun lähdin hakemaan olutta kaupasta seitsemän maissa illalla. Polku, jota olin kävellyt lähikauppaan jo kuukauden päivät, ei ollutkaan valaistu, ja jouduin aivan säkkipimeään, niin etten nähnyt mihin astun. Pääsin kuitenkin perille ulkomuistista.
Pappilansalmi Parkanon keskustassa on houkutellut heittelemään virveliä sillalta, jotenkin tuntuu siltä, että sen on pakko kuhista haukia, mutta kirjoitustyöt ovat vieneet kaiken ajan.
Tänään kävin leikkaamassa metsästä katajavastan lauantaisaunaa varten ja samalla poimin puoli ämpärillistä koivunkantosieniä. Ne ovat varmaan niitä viimeisiä, jotka eivät pelkää yöpakkasia. Joskus olen kerännyt niitä jopa marraskuun puolella. Ilmeisesti lahot kannot erittävät lämpöä, joka pitää sienet hengissä.
Nykyinen maailmanmeno lakkoineen ja sotineen ei kosketa paljoa, elän nyt vuotta 1918 Vienan Karjalassa, aivan erilaista sotaa kuin mitä käydään Libyassa ja muualla. Työ on päässyt siihen vaiheeseen, että tulostin romaanin ensimmäisen osan ja luen nyt sitä kynä kädessä.
Niin tämäkin syksy jää kunnolla näkemättä, samoin kuin on käynyt monelle kesälle, talvelle ja keväälle. Jonkinlaista haikeutta se aiheuttaa, mutta minkä sille voi. Isäni eli ja kirjoitti luonnon keskellä ja luonnosta, ja olen jollain tavalla kateellinen hänelle. Hän tunsi linnut laulusta ja kalat siiman nykäisystä, minä tunnistan vain tiaiset ja oravat. Eräskin päivä takapihallamme tepasteli pari suurikokoista kanaa. Piti katsoa oikein kirjasta, ennen kuin osasin määritellä ne fasaaninaaraiksi.