Fasaaneja ja koivunkantosieniä

Syksy on tullut jotenkin huomaamatta, vaivihkaa. Lämpimiä päiviä, värejä, aurinkoa. Kohtasin pimeyden vasta pari päivää sitten, kun lähdin hakemaan olutta kaupasta seitsemän maissa illalla. Polku, jota olin kävellyt lähikauppaan jo kuukauden päivät, ei ollutkaan valaistu, ja jouduin aivan säkkipimeään, niin etten nähnyt mihin astun. Pääsin kuitenkin perille ulkomuistista.
Pappilansalmi Parkanon keskustassa on houkutellut heittelemään virveliä sillalta, jotenkin tuntuu siltä, että sen on pakko kuhista haukia, mutta kirjoitustyöt ovat vieneet kaiken ajan.
Tänään kävin leikkaamassa metsästä katajavastan lauantaisaunaa varten ja samalla poimin puoli ämpärillistä koivunkantosieniä. Ne ovat varmaan niitä viimeisiä, jotka eivät pelkää yöpakkasia. Joskus olen kerännyt niitä jopa marraskuun puolella. Ilmeisesti lahot kannot erittävät lämpöä, joka pitää sienet hengissä.
Nykyinen maailmanmeno lakkoineen ja sotineen ei kosketa paljoa, elän nyt vuotta 1918 Vienan Karjalassa, aivan erilaista sotaa kuin mitä käydään Libyassa ja muualla. Työ on päässyt siihen vaiheeseen, että tulostin romaanin ensimmäisen osan ja luen nyt sitä kynä kädessä.
Niin tämäkin syksy jää kunnolla näkemättä, samoin kuin on käynyt monelle kesälle, talvelle ja keväälle. Jonkinlaista haikeutta se aiheuttaa, mutta minkä sille voi. Isäni eli ja kirjoitti luonnon keskellä ja luonnosta, ja olen jollain tavalla kateellinen hänelle. Hän tunsi linnut laulusta ja kalat siiman nykäisystä, minä tunnistan vain tiaiset ja oravat. Eräskin päivä takapihallamme tepasteli pari suurikokoista kanaa. Piti katsoa oikein kirjasta, ennen kuin osasin määritellä ne fasaaninaaraiksi.