Petroskoissa venäjänkielisen kirjan julkistaminen tekee ihmeitä. Paikalliset venäjänkieliset viestimet haluavat nyt ehdottomasti tietää, mitä mieltä olen mistäkin asiasta. Jo neljä suosittua verkkojulkaisua ovat pyytäneet minua kolumnistiksi, ja kun sanon että minähän asun Suomessa, ne vain innostuu lisää: "Sitä parempi! voit siis katsoa touhujamme ulkopuolelta." Toisaalta ymmärrettävää - eihän kukaan siellä pitänyt minua oikeana kirjailijana kun kirjoitin "tsuhnojen" kielellä, mutta nyt venäjännöksen ilmestyttyä kiinnostus onkin sitä suurempi. Toisaalta ihmettelen sitä, miksi petroskoilaiset suomenkieliset viestimet eivät ole koskaan olleet kiinnostuneita entisen petroskoilaisen näkökulmasta rajan toiselta puolelta.
Tämä tosiasia kertoo karun totuuden: venäjänkielinen kulttuuri Karjalassa on elävää, kun taas suomenkielinen ei ole. En oikein ymmärrä, mitä varten ne siellä kirjoittelee vetoomuksia ja avoimia kirjeitä suomalaisiin lehtiin, kun eivät itse tee paikan päällä muuta kuin kinuavat palkkaa ja riitelevät toimitiloista. Mitä siellä muka pitäisi vaalia ja säilyttää? Karjalan Sanomat ei ole koskaan kääntynyt puoleeni, kun taas verkkolehti Respublika tilasi minulta kirjoituksen aiheesta "Karjalan kieli ja identiteetti: tulevaisuuden näkymät". Kirjoitin ja lähetin jutun tänään otsikolla "Karjalan umpikuja". Teinkö väärin antaen venäjänkielisille valttikortin monimutkaisessa etnisessä pelissä? Olisin mieluummin kirjoittanut jutun suomeksi ja tarjonnut Karjalan Sanomille, mutta kokemuksestani tiedän ettei ne uskalla julkaista yhtä rohkeita kannanottoja kuin venäjänkieliset lehdet. Silloin kun asuin vielä Petroskoissa ja työskentelin kulttuurilehti Careliassa, kaikki oli toisin, so. päinvastoin.
Surullista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti