Vapaudesta

Tässä Itsenäisyyspäivän aattona luin Parnassosta Tommi Melanderin esseen Jonathan Franzenin kääntymisestä avantgardesta (lue: taideproosasta) 1800-luvun perinteiseen juoniromaaniin. Ensi syksynä suomeksi ilmestyvä Freedom kuulemma "pyrkii miellyttämään monia ja olemaan loukkaamatta ketään, ja valitettavasti myös onistuu siinä".
Viimeisen käsikirjoitukseni kanssa jouduin tekemään paljon töitä saadakseni sen miellyttämään kustantajaa (ja tietenkin, kustantajan mielestä, myös lukijaa). Seuraava työ, joka on nyt työn alla, olikin jo alunperin suunniteltu sellaiseksi, että se kävisi lukuromaanista laajemmalle yleisölle, mutta sisältäisi myös jotain sellaista, mihin "snobistinenkin" lukija saattaisi tarttua.
Luettuani Melanderin esseen tulin uusiin ajatuksiin. Miksi minun pitäisi miellyttää suurta yleisöä? Totta kai siksi, että kirja julkaistaisiin, ja sitä myytäisin mahdollisemmin paljon. Mutta olen törmännyt kirjoitusprosesissa tietynlaisiin vaikeuksiin: kun tekstissä ei ole minulle itsellni hauskoja koukkuja, ei sen kirjoittaminen oikein kiinnosta. Sitä joutuu vääntämään tekstiä väkisin, pakkotyönä. Onko siinä mitään mieltä? Nyt rupesinkin miettimään romaanin uudenlaista rakennetta, ehkä juuri sellaista mistä itse olin salaa haaveillut. Jos ajattelee kustantajan julkaisupäätöstä ja kirjan mahdollisia myyntilukua, ei ainakaan meikäläiseltä tulee mitään varteenotettavaa tekstiä.
Miten olla ammattikirjailija, jos ei pysty tuottamaan markkinoille sopivaa tavaraa? Ja missä on raja, jonka yli kirjailijan ei saisi astua? Jos ei julkaise, ei saa apurahaa. Jos julkaisee markkinoiden ehdoilla, menettää itsekunnioituksen.