Eräs tyttö kertoi, kuinka kerran kadulla sellainen kulturellin oloinen vanha rouva tuli häntä vastaan ja kysyi kellonaikaa. Tyttö, niin kuin se on nykyisin tapana, kaivoi käsilaukustaan kännykän ja kertoi mummolle ajan. ”Mutta minä en tarvitse puhelinaikaa”, rouva kiukutteli. ”Minä tarvitsen kellonaikaa!”
Se rouva ymmärsi ajasta yhtä ja toista. Aika, jota me kaikki melkein kannamme mukanamme tai säilytämme kotona, tuotetaan elektronien avulla, joista tiedetään varmasti vain se, että ne ovat aina eri paikassa kuin mitä me oletamme. Tuloksena on aivan käsittämätön järjettömyys: äsken oli vasta varttia vaille, mutta kun vilkaiset puhelinta viidentoista minuutin päästä, siellä onkin jo huominen päivä.
Sellaiset laitteet kelpaavat vain siihen tarkoituksen, että tietäisi kuinka monta tuntia olet jo myöhässä. Tai sitten ettet enää ehdi minnekään joka tapauksessa.
Ihminen, joka yrittää elää sellaisen ajan mukaan, säntäilee tavallisesti kuin päätön kana, hänen silmänsä pälyilevät, kieli on kuiva ja hengitys pinnallista. Hänen elämänsä päättyy jotenkin hullunkurisesti: aamuruuhkassa tai eturauhastulehduksen hoitoa jonottaessa.
Oikeata aikaa valmistetaan aivan eri tavalla. Se ei hyppele kuin puoli kiloa kirppuja, mieluummin se ei yleensäkään liiku minnekään. Aika muistuttaa suuresti sumua: kun yläpuolella tuuli riepottelee sitä hattaroina, niin notkoissa se makaa liikkumattomana.
Muistatte varmaan, mummolassa oli ehdottomasti sellainen kone, joka tuotti hyvin hidasta aikaa: jotta se edes vähän liikkuisi eteenpäin, tarvittiin hyvin painava luoti paksussa riimussa, joka piti aamuisin palauttaa paikalleen. Oli pitkän pitkä aamu, ja ikuisuuden mittainen päivä, ja loputon ilta. Mikään ei muuttunut tämän koneen ympärillä, ikuisesti roikkuivat sen ympärillä muotokuvat sinisissä kehyksissä: mummo vihkileningissään vierellään mies, joka muistutti näyttelijää jostakin kolhoosielokuvasta; ajat sitten kaikkien unohtamat sukulaiset; pelästyneet vanhemmat, jotka tuijottivat haljennen lasin takaa, missä sijaitsee yleensä ties mitä. Sänky tyynypinoineen, jonka päällä oli ankarasti kielletty vetelehtiä päivällä, Neuvostoliiton ja Kiinan välisen ystävyyden aikainen termospullo, jonka korkkiin oli kääritty suklaalevystä peräisin olevaa tinapaperia, ja kärpänen laiskasti mutta väsymättömästi hakkaamassa peltistä päätään ikkunalasiin.
Jos menet sisään ihmisten jättämään taloon autioituneessa kylässä, sieltä löytyy ehdottomasti pysähtynyt luotikello. Se merkitsee että kaikki on ohi: aika on loppunut ja on koittanut, vittu, ikuisuus.
Muttei meille: meidän taskussamme piipittää, korvissamme soi ja päässämme naksuttaa. Elämä, liksom.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti