Pakko laittaa mainospostaus :)

Papaninin retkikuntaa saa taas suomeksi pokkarina:
http://www.ntamo.net/product/576/arvi-perttu-papaninin-retkikunta

Ja samaa romaania venäjäksi sähköisessä muodossa täältä: http://marketlicey.ru/#!/~/product/category=4056102&id=18595119

Punainen neliö Carelia-lehdessä

Dmitri Gortšev. Seksi

Ihminen, jolla ei ole Seksiä, ei ole ihminen lainkaan. Sen ymmärtävät nykyisin muutkin kuin korkeasti koulutetut ihmiset, jotka katsovat televisiota joka päivä. Jopa villeillä papualaisilla on tarina ihmisestä, joka oli kauttaaltaan meriterhojen peitossa, minkä vuoksi kaikki naiset karttoivat häntä. Niinpä niin, mutta hänelläkin oli Seksiä – vaimon tehtäviä toimitti hänelle bambuputki.

Eräs itävaltalainen tiedemies selvitti, että kaikki, mitä ympärillämme on, on Seksiä: tuolla seisoo kuusi – se on Seksiä, tässä on kuoppa – sekin on Seksiä. Kaikki mitä sanotte, viittaa Seksiin, mutta jos vaikenette – se tarkoittaa että teillä on ongelmia Seksin suhteen.

Tämä tiedemies on tosin jo ajat sitten kuollut, mutta jos katsoo ympärilleen tarkemmin, käy selväksi, että hän oli aivan oikeassa.

Esimerkiksi: kävelee kadulla sellainen kumaraselkäinen, laiha mies rikkinäisissä silmälaseissa ja likaisissa kengissä, ja jokainen häntä katsova, ymmärtää, että hänellä ei ole Seksiä eikä voi ollakaan: tuollaisella pärställä ei jää muuta kuin kärsiä. Tai sitten hänellä on sellaista Seksiä, jollaisesta on noloa puhuakin: pimeässä, peiton alla, huonolaatuisen naisen kanssa.

Entä tuo, joka ajaa ohi paksussa autossa himmennettyjen lasien takana. Samainen tarkkailija heti ymmärtää, että tällä miehellä on Seksiä! Mainiota laadukasta Seksiä maailman kiiltävimpien lehtien kansikuvatyttöjen kanssa aamusta iltaan, ja sitten vielä saunassa aamuun saakka. Ja hänen on hyvä olla.

Mitä varten ihmiset haluavat ostaa itselleen uuden takin, laitattaa valkoiset kuin sokeri hampaat, tienata miljardin, valloittaa Galaksin? Kaikki tämä vain sen vuoksi, että saisi Seksiä, milloin haluaa ja kenen kanssa haluaa.

Naisten kanssa kaikki on mutkikkaampaa (naisten kanssa on yleensä aina ongelmia). Kerrotaan, että jos naisella ei ole Seksiä, hän voi helposti tappaa jonkun taikka pahoinpidellä. Sellaiset naiset ryhtyvät usein Seksin puutteesta kansanedustajiksi ja hyväksyvät siellä kauheita asetuksia, jotta kaikille olisi yhtä kurjaa kuin heille. On mahdotonta kuvitella kauheampaa johtajaa kuin nainen ilman Seksiä – sen tietävät hyvin ne, jotka ovat sattuneet olemaan sellaisen naisen alaisuudessa.

Ennen, ihme kyllä, sellaista sattui harvoin, vaikka naisilla tavallisesti oli hyvin vähän Seksiä tai ei ollut laisinkaan: mies oli joko sodassa tai vankilassa, tai sitten varsin kuollut – eikä se mitään. Mutta ne olivat erilaisia naisia, villejä naisia, sivistymättömiä.

Onneksi meidän aikanamme kaikki nämä ongelmat voi ratkaista paljon helpommin kuin ennen. No, jos ei sinulla suju naisten kanssa, niin katso vaikka kuinka paljon on ympärilläsi miehiä! Naistenkin on usein paljon helpompaa sopia Seksistä keskenään kuin näiden typerien pölkkypäiden kanssa, jotka sitä paitsi ovat kaikki järjestään juoppoja ja impotentteja.

Loppujen lopuksi aina voi mennä erikoismyymälään, jollaisia on nykyään joka kaupungissa, missä jopa kauttaaltaan meriterhojen peittämä ihminen voi helposti hankkia bambuputken asemesta aika edullisesti (ei tosin aivan halvallakaan) kokonaisen puhallettavan haaremin: blondeja, brunetteja, mustia ja aasialaisia, hoikempia ja paksumpia. Ja kaikki ne ovat toinen toistaan kauniimpia ammollaan olevine suineen ja kaikkine muine hyödyllisine aukkoineen.

Niin että oikeastaan nykyinen elämä on huomattavasti lempeämpi tarpeettomimpiakin eläjiä kohtaan, kuin ensi silmäykseltä saattaisi näyttää. Jos nyt näinkin otollisissa olosuhteissa osaa jäädä ilman Seksiä, niin pitää olla täysin pölkkypää idiootti, jollaisesta on ikävystyttävää puhuakin.

Kuva tekijän

Dmitri Gortšev. Aika

Eräs tyttö kertoi, kuinka kerran kadulla sellainen kulturellin oloinen vanha rouva tuli häntä vastaan ja kysyi kellonaikaa. Tyttö, niin kuin se on nykyisin tapana, kaivoi käsilaukustaan kännykän ja kertoi mummolle ajan. ”Mutta minä en tarvitse puhelinaikaa”, rouva kiukutteli. ”Minä tarvitsen kellonaikaa!”

Se rouva ymmärsi ajasta yhtä ja toista. Aika, jota me kaikki melkein kannamme mukanamme tai säilytämme kotona, tuotetaan elektronien avulla, joista tiedetään varmasti vain se, että ne ovat aina eri paikassa kuin mitä me oletamme. Tuloksena on aivan käsittämätön järjettömyys: äsken oli vasta varttia vaille, mutta kun vilkaiset puhelinta viidentoista minuutin päästä, siellä onkin jo huominen päivä.

Sellaiset laitteet kelpaavat vain siihen tarkoituksen, että tietäisi kuinka monta tuntia olet jo myöhässä. Tai sitten ettet enää ehdi minnekään joka tapauksessa.

Ihminen, joka yrittää elää sellaisen ajan mukaan, säntäilee tavallisesti kuin päätön kana, hänen silmänsä pälyilevät, kieli on kuiva ja hengitys pinnallista. Hänen elämänsä päättyy jotenkin hullunkurisesti: aamuruuhkassa tai eturauhastulehduksen hoitoa jonottaessa.

Oikeata aikaa valmistetaan aivan eri tavalla. Se ei hyppele kuin puoli kiloa kirppuja, mieluummin se ei yleensäkään liiku minnekään. Aika muistuttaa suuresti sumua: kun yläpuolella tuuli riepottelee sitä hattaroina, niin notkoissa se makaa liikkumattomana.

Muistatte varmaan, mummolassa oli ehdottomasti sellainen kone, joka tuotti hyvin hidasta aikaa: jotta se edes vähän liikkuisi eteenpäin, tarvittiin hyvin painava luoti paksussa riimussa, joka piti aamuisin palauttaa paikalleen. Oli pitkän pitkä aamu, ja ikuisuuden mittainen päivä, ja loputon ilta. Mikään ei muuttunut tämän koneen ympärillä, ikuisesti roikkuivat sen ympärillä muotokuvat sinisissä kehyksissä: mummo vihkileningissään vierellään mies, joka muistutti näyttelijää jostakin kolhoosielokuvasta; ajat sitten kaikkien unohtamat sukulaiset; pelästyneet vanhemmat, jotka tuijottivat haljennen lasin takaa, missä sijaitsee yleensä ties mitä. Sänky tyynypinoineen, jonka päällä oli ankarasti kielletty vetelehtiä päivällä, Neuvostoliiton ja Kiinan välisen ystävyyden aikainen termospullo, jonka korkkiin oli kääritty suklaalevystä peräisin olevaa tinapaperia, ja kärpänen laiskasti mutta väsymättömästi hakkaamassa peltistä päätään ikkunalasiin.

Jos menet sisään ihmisten jättämään taloon autioituneessa kylässä, sieltä löytyy ehdottomasti pysähtynyt luotikello. Se merkitsee että kaikki on ohi: aika on loppunut ja on koittanut, vittu, ikuisuus.

Muttei meille: meidän taskussamme piipittää, korvissamme soi ja päässämme naksuttaa. Elämä, liksom.

Kuoleva kieli

Venäjän pääministeri Karhunen allekirjoitti ukaasin, jonka mukaan Suuri ja Mahtava Moskova satsaa kaikkien Venäjän vähälukuisten kansojen kielten ja kulttuurin elvyttämiseen 240 miljoonaa ruplaa. Se on 6 miljoonaa euroa. Vähälukuisia kansoja on Venäjällä kymmenittäin, ja suurimmat kaasu- ja öljytulot pumpataan juuri niiden alueilta.

Katsoin eilen pienen uutispätkän karjalan kielen tilasta Vuokkiniemellä ja melkein itkin: kieli on hävinnyt miesmuistin aikana. Lapsuuteni Vuokkiniemellä venäjää puhuva oli aina vieras, lapset pysähtyivät raitilla tuijottamaan.

Uutinen on tarkoitettu positiiviseksi, kieltä opetetaan lapsille päiväkodissa ja koulussa, mutta sitä siis opetetaan karjalaisille lapsille kuin vierasta kieltä! Nollasta, koska vanhemmat eivät enää puhu. Kylällä ei kuule enää karjalaa, ei kaupassa, ei postissa, eikä kylän muissakaan yleisissä paikoissa. Eivätkä edes opettajat osaa kunnolla vienankarjalan murretta, kyläpäällikästä puhumattakaan.

Nuoren Karjalan aktiivit Aleksei Tsykarjov ja Natalja Antonova ovat kuulemma käyneet hiljattain Helsingissä kertomassa Venäjän karjalaisten tilasta. Oli varmaan hieno matka, kävivät jopa Eduskunnassa. Mitä sitten? Kieli kuolee vääjämättömästi. Niin surullista, niin toivottoman traagista. Tiedän toki, että 90% maailman kielistä on tuomittu tuhoon, mutta kun kyseessä on oma murteeni - se on kuin sota olisi telkkarin uutisista tullut kotipihalle.

Tuntemattomat ovat kirjan tiet

Papaninin retkikunta ilmestyi Venäjällä ja venäjäksi viime syksynä. Venäjäksi siitä onkin aika lailla kirjoitettu, mutta vasta tänään huomasin, että venäjännöksestä on netissä mainintoja myös suomeksi, siis Venäjällä! Hassuinta on se, että kun romaani ilmestyi alkuperäisenä, Venäjän Karjalan viestimet eivät noteeranneet sitä mitenkään, mutta venäjänkielinen laitos kiinnosti enemmän:

"Arvi Pertun Papaninin retkikunta on ilmestynyt nyt myös venäjäksi. Suomessa romaani julkaistiin vuonna 2006, ja se myytiin nopeasti loppuun. Venäjänkielisen kirjan esittelytilaisuus herätti Petroskoissa suurta kiinnostusta. Kansalliseen kirjastoon kerääntyi viime perjantai-iltana niin paljon kiinnostuneita, ettei riittänyt kaikille tuoleja." (Karjalan Sanomat)

Laitan tähän nämä linkit oikeastaan vain itseäni varten, tuskin ne ketään kiinnostaa. Täältä löydän ne ainakin itse, jos muistan :)

http://www.karjalansanomat.ru/uutinen/pelosta-ja-kaikista-meist%C3%A4

http://fulr.karelia.ru/cgi-bin/flib/fin/viewnews1.cgi?id=294

http://www.gov.karelia.ru/News/2012/09/0927_10_f.html

http://www.ruslania.com/entity-1/context-321/details-119587.html

http://www.finland.org.ru/public/default.aspx?contentid=256128&nodeid=37039&contentlan=1&culture=fi-FI

Pönötystä

Arvi Perttu reads the excerpts from his novel "Papanin's Expedition" from Natalia Krylova on Vimeo.

Pakko muuttaa Mannerheimintielle

No johan on kumma! Nyt minua syytetään Karjalan suomenkielisten viestimien vihaamisesta, kun julkaisin juttuni venäjänkielisessä verkkolehdessä. Kirjoitus Karjalan umpikujasta on herättänyt vilkasta ja hauskaakin vihapuhetta, mikä on Venäjällä ihan tavallista. Jos sanoo jostakin asiasta suorat sanat, lukijat puuttuvat heti ensimmäiseksi persoonaan. Minun tapauksessani syytöksiä ei tarvitse hakea kaukaa: olenhan Isänmaan petturi, Suomen fasistien agentti ja Venäjän vihollinen. Eräskin oli neuvonut minua muuttamaan sinne, missä on Mannerheimin nimeä kantavia katuja ja aukioita. Tarkoittiko Helsinkiä, Mikkeliä vai Lahtea, en tiedä, mutta epäilen tämän neuvojan uskovan, että asun kuitenkin Venäjällä. Tämä idea - painukaa kaikki länteen, jos Venäjän järjestys ei kelpaa - on yleinen ja hyvin suosittu "isänmaalisten" keskuudessa. Eivät ilmeisesti jaksa ajatella, että kukas sitten jää? Ne, joille nykyinen meno kelpaa, ovat joko itse vallan kahvassa tai hyötyvät sen rosvoudesta. Kelpaahan Venäjän meno myös juopoille, kun viina on halpaa, ja vähemmän älykkäille ihmisille yleensä, kun eivät muuta ole nähneetkään. Niiden panoksellako "isänmaalliset" uskovat Venäjän kehittyvän paremmaksi maaksi?

Papaninin retkikunta nyt saatavissa myös Adlibrikselta

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9522153664

Kustantajalta eli ntamolta kuitenkin halvemmalla:

http://www.ntamo.net/product/576/arvi-perttu-papaninin-retkikunta

Karjalan umpikuja

Petroskoissa venäjänkielisen kirjan julkistaminen tekee ihmeitä. Paikalliset venäjänkieliset viestimet haluavat nyt ehdottomasti tietää, mitä mieltä olen mistäkin asiasta. Jo neljä suosittua verkkojulkaisua ovat pyytäneet minua kolumnistiksi, ja kun sanon että minähän asun Suomessa, ne vain innostuu lisää: "Sitä parempi! voit siis katsoa touhujamme ulkopuolelta." Toisaalta ymmärrettävää - eihän kukaan siellä pitänyt minua oikeana kirjailijana kun kirjoitin "tsuhnojen" kielellä, mutta nyt venäjännöksen ilmestyttyä kiinnostus onkin sitä suurempi. Toisaalta ihmettelen sitä, miksi petroskoilaiset suomenkieliset viestimet eivät ole koskaan olleet kiinnostuneita entisen petroskoilaisen näkökulmasta rajan toiselta puolelta.
Tämä tosiasia kertoo karun totuuden: venäjänkielinen kulttuuri Karjalassa on elävää, kun taas suomenkielinen ei ole. En oikein ymmärrä, mitä varten ne siellä kirjoittelee vetoomuksia ja avoimia kirjeitä suomalaisiin lehtiin, kun eivät itse tee paikan päällä muuta kuin kinuavat palkkaa ja riitelevät toimitiloista. Mitä siellä muka pitäisi vaalia ja säilyttää? Karjalan Sanomat ei ole koskaan kääntynyt puoleeni, kun taas verkkolehti Respublika tilasi minulta kirjoituksen aiheesta "Karjalan kieli ja identiteetti: tulevaisuuden näkymät". Kirjoitin ja lähetin jutun tänään otsikolla "Karjalan umpikuja". Teinkö väärin antaen venäjänkielisille  valttikortin monimutkaisessa etnisessä pelissä? Olisin mieluummin kirjoittanut jutun suomeksi ja tarjonnut Karjalan Sanomille, mutta kokemuksestani tiedän ettei ne uskalla julkaista yhtä rohkeita kannanottoja kuin venäjänkieliset lehdet. Silloin kun asuin vielä Petroskoissa ja työskentelin kulttuurilehti Careliassa, kaikki oli toisin, so. päinvastoin.
Surullista.

Papanin palaa Suomeen

Papaninin retkikunta ilmestyi suomeksi kuusi vuotta sitten, eikä sen jälkeen sitä sen koommin muisteltu. Venäjännöksen julkaiseminen nosti kuitenkin romaanin unholasta: ntamo on julkaissut tänään pokkarin, joka on jo myynnissä:
http://www.ntamo.net/product/576/arvi-perttu-papaninin-retkikunta
Neuvottelut kustantajan kanssa käynnistyivät heti Pietarin julkkareiden jälkeen viime kesänä, taitto oli valmis muistaakseni loka-marraskuun vaihteessa, kustannussopimus allekirjoitettiin 26. marraskuuta ja 4. joulukuuta kirja on jo myynnissä.
Ihmeitä tekee tämä nykyinen tekniikka!

Melkein sama, mutta melkein suomeksi

Papaninin retkikunta -romaanin julkkarit Petroskoissa 28.9.2012

Ilmeisesti lopullinen

Uusi versio kannesta:

Luulatavasti lopullinen, koska alkaa olla kiire: kirja on jo taitettu ja kirjapainossa jonoja. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti, samanlainen ilmestyy suomeksi ntamolta.

Papaninin retkikunta - Экспедиция Пананина

Näyttää vakuuttavasti siltä, että Papaninin retkikunta ilmestyy lopultakin kirjana Venäjällä. Kiitos tästä kuuluu romaanin kääntäjälle Jaana Zhemoitelitelle, joka on hoitanut kaikki asiat siihen kuntoon, että tekijälle ei jää muita huolia kuin saapua julkistustilanteeseen kutakuinkin selvänä.
Ntamo aikoo julkaista romaaniin uudelleen siihen mennessä, joten ne harvat, jotka halusivat mutta eivät ehtineet (ensimmäinen ja viimeiseksi jäänyt painoshan on myyty ajat sitten loppun), saavat oman kappaleensa alkukielellä omaan hyllyynsä.
Olisi kai hienoa järjestää julkkarit myös Suomessa, jos löytyisi joku asiasta kiinnostunut venäläinen järjestö. Mikähän se voisi olla?

Uusin arvio Skumbriasta - Parnassossa

Utopian ja helvetin välissä

kirjoittanut Ville Ropponen

Arvi Perttu:
Skumbria.
Romaani, 366 s.
Like 2011.

Arvi Pertun kolmas romaani Skumbria on moniaineksinen, sympaattinen tarina rakkaudesta ja maahanmuutosta. Se on myös pohdinta Venäjästä ja Suomesta. Alussa on Petroskoi ja ”metsäsymposiumi”, jossa paikallinen tulkki, pelimies Pauli ja suomalainen valokuvaaja Katri tapaavat ja pihkaantuvat. Pian kyyhkyläiset kelluvat ”Skumbriassa”, kuvitelmien lemmenmaassa, joka viittaa myös venäläiseen säilykemakrilliin.
Romaanin kerronta kiemurtelee naturalistisissa sävyissä, joita romanttiset väläykset maustavat. Viinaa juodaan ämpärikaupalla. Naimisen kuvausta piisaa. Mutta eikö se kuulu rakkausromaaniin? Perttu näyttää taitonsa henkilö- ja tilannekuvauksessa. Esimerkiksi Paulin kaverit Petroskoissa on piirretty hersyvästi, ja toilailut ovat värikkäitä.
Skumbriassa on omaelämänkerrallista taustaa. Petroskoissa syntynyt Perttu muutti Suomeen samana vuonna kuin ilmestyi hänen esikoisromaaninsa Petroskoin symposiumi (2001) – josta Skumbria tuo muistumia. Pertun toinen romaani Papaninin retkikunta (2006) vakuutti tyylitaiturin saapumisesta. Turhan vähälle huomiolle jäänyt romaani luotaa särmikkäästi 1930-luvun vainoja Petroskoissa. Papaninin retkikunta kaikuu myös Skumbrian taustalla, kun romaanin Pauli setvii suhdetta isäänsä ja pohtii tämän elämää, johon kuuluivat vainovuodet. Toistuuko Suomeen muuttavan Paulin elämässä isän kohtalo, unelma utopiasta, joka osoittautuu helvetiksi?
Lappeenrannassa Pauli sinnittelee oleskeluluvan haussa, työttömän yksinäisyydessä tai paskaduuneissa. Rakkauteen tulee ryppyjä ja syrjähyppyjä.
Romaani pelaa Venäjään ja Suomeen liitetyillä stereotypioilla, joita myös murretaan. Venäjällä Paulia on haukuttu tšuhnaksi, Suomessa nimitellään ryssäksi. Aina ei auta sekään, että Pauli osaa suomea: ”Tajusin, että kieli on suurempi asia kuin pelkät sanat. Siihen kuuluivat kasvuympäristö ja kouluvitsit, tavat ja iskelmät, iltalehtien juorupalstat”. Kyräilevät suomalaiset pitävät venäläisiä vain roistoina tai huorina. Pian myös Petroskoista tulee Paulille vieras, hän putoaa kahden maan ja kulttuurin väliin.
Kulttuurien lisäksi törmäilevät Paulin ja Katrin arvomaailmat. Katrista tulee Suomessa hallitseva, ja hän muuttuu hedonistiksi. Tässä on kai sarkasmia nykynaisten miehille asettamia vaatimuksia kohtaan? Onko liikaa, kun naiset haluavat samassa miehessä sekä machon panomiehen, että keskustelevan koti-isän, voisi romaanin Pauli pohtia.
Suomessa Katri menestyy, Pauli vain heijaa alas ja ylös. Hyväksyykö hän lopulta kohtalonsa?
Skumbrian kerronta on paikoin hidasta ja leikkauksia kohtauksesta toiseen olisi voinut tehdä rohkeammin. Pertun groteskia ja lyyristä realismiin sekoittava kertojanääni kasvaa silti romaanissa täyteen mittaansa. Harva meillä osaa valmistaa tragikomediaa yhtä hyvin kuin Perttu.

Ville Ropponen
Ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2012.

Uusi SAFKA vanhaa vastaan

Sain tänään SAFKAlta postia ja ehdin jo aloittaa vastauksen vihaisen kirjoittamisen, mutta onneksi kurkkasin linkkiä. Ja yllätys! Se ei ollutkan Bäckmanin-Molarin desanttijärjestö, vaan jotain aivan muuta. En vain ymmärrä, miksi uuden komitean perustajat ottivat nimen kilpailijaltaan ja suoranaiselta vihamieheltään???

Suomen antifasistinen komitea (SAFKA): Putinin russofobinen puolue kiellettävä:

Venäjän pääministerin Vladimir Putinin johtama valtapuolue, Suomen kokoomuksen veljespuolue...

Tupakkaräppi

Tyttäreni Lumi-Maaria eli Manna sepitti ja esitti isälleen seuraavaan räppäyksen:

Hei, jou onks ny kova olo?

Ja sieltä täyttyy sekin tyhjä kolo!

Tyhjään vatsaan vetää pelkkää tupakkaa,

eiks se oo vähä tyhmää ja hupsahtavaa.

Hei kaikki joil on korvat joo, joo,

toi on lapsien mielest vähä orpoo!

 Meet kaupast tupakkii kotii hilaamaa,

samal omaa elämää pilaamaa!

Hei jou onks ny kova olo?

 Ja sieltä täyttyy sekin tyhjä kolo!

Tyhjään vatsaan vetää pelkkää tupakkaa,

eiks se oo vähä tyhmää ja hupsahtavaa.

Meen kauppaan tupakkii rahtaamaa,

samalla itelleni sairautta jahtaamaa!

Hei äijä kävi pieni kämmä,

tupakan lemuu pakenee myös ämmä!

Siit muistihäiriöitkin seuraa. Olitkos sä Kalle?

Mitä järkee kaivaa kuoppaa jalkojensa alle?

Hei jou onks ny kova olo?

Ja sieltä täyttyy sekin tyhjä kolo!

Tyhjään vatsaan vetää pelkkää tupakkaa,

eiks se oo vähä tyhmää ja hupsahtavaa.

Jos sul pääs on yhtää järkee,

mieti onko tupakka aina niin tärkee!

Hei jou onks ny kova olo?

Ja sieltä täyttyy sekin tyhjä kolo!

Tyhjään vatsaan vetää pelkkää tupakkaa,

eiks se oo vähä tyhmää ja hupsahtavaa.

Jukka Mallinen Venäjän "kansalaisjärjestöistä"

Osallistuin Suomen PENin edustajana pohjoismais-venäläiseen kansalaisjärjestöfoorumiin Pietarissa 19. – 21.11.2011.
(...)
Keskustelu oli hyssyttelevää.
(...)
Ihmisoikeuksista ei puhuttu konkreettisesti, ei poliittisista oikeuksista eikä laillisuudesta, vaan valtarakenteet otettiin annettuina ja (pakosta) hyväksyttävinä.
(...)
Venäjällä asiat ovat toleranssin ja ihmisoikeuksien suhteen ihanteellisella kannalla, koska Venäjää ei konkretisoitu, vaan prof. Irina Pervova esitteli toleranssin ja kansalaisyhteiskunnan peruskäsitteitä. Hän kertoi, että 30 prosenttia venäläisistä tuntee toleranssin peruskäsitteet, mutta ei puuttunut Venäjän nykytilanteeseen.
(...)

Kokoukseen osallistui paljon suomalais-ugrilaisten kansojen järjestöjä, jotka tuntuivat kaikki edustavan jo yhteistä venäjänmaalaista kansallisuutta ja yksimielisyyttä.
(...)
Sähköistävän puheenvuoron käytti Jabloko-puolueen johtaja, Pietarissa kampanjoiva Grigori Javlinski. Hän totesi, että Pietarin kansalaisyhteisö on esikuva muulle maalle ja Pietari on Venäjän demokraattisin ja länsimaisin kaupunki. Hän kysyi, milloin kansalaisyhteiskunta tulee samalle tasolle kuin lännessä? Venäjällä ei nimittäin ole aikaa loputtomasti: ennusteiden mukaan maailma jakautuu 30 – 40 vuodessa kehittyneisiin ja pysyvästi kehittymättömyyteen jämähtäneisiin ja nykyisillä trendeillä ja laadullisilla mittareilla Venäjä sortuu väistämättä kehittymättä jääneiden joukkoon, Nigerian seuraan.
Javlinski noteerasi nykyisen pysähtyneisyyden, valtion ja kansan välisen jyrkän kuilun, korruption ja vaalien manipuloimisen. Ihmiset eivät enää usko mahdollisuuksiinsa saada aikaan myönteisiä muutoksia. Hän totesi, että Venäjän vallanpitäjät kehittävät kansalaisinstituutioiden imitaatioita ja pseudokansalaisjärjestöjä antaakseen kuvan muka demokraattisesta yhteiskunnasta. Venäläisnationalismin Javlinski totesi yksinkertaisiksi vastauksiksi monimutkaisiin kysymyksiin – sen valtaanpääsy johtaisi Venäjän hajoamiseen. Eurooppalainen kehitystie on hänestä ainoa reaalinen mahdollisuus säilyttää Venäjä.
(...)
Kokouksen hyväksymä julkilausuma oli auvoista YYA-liturgiaa. Sukukansojen ystävät ry. sai sentään puhuttua siihen mukaan vaatimuksen vähemmistökielten ja -kulttuurien aseman turvaamisesta ja kehittämisestä. Mitähän muut Pohjoismaat miettivät – uskoivat naiivisti tapahtuman vilpittömyyteen vai näkivät sen putinilaisen demokratian Potemkinin kulisseiksi? Ainakin Suomi oli näin aktiivisesti legalisoimassa valekansalaisjärjestöjä muka demokraattisen yhteiskunnan aidoiksi toimijoiksi.
(...)

Koko juttu tässä

Ensimmäinen arvostelu Skumbriasta

Ensimmäinen arvostelu Skumbriasta on ilmestynyt Karjalaisessa tänään 27.10.2011:

Skumbrian rakastavaiset sänkypainissa

Kirjat

ARVI PERTTU

Skumbria

Like 2011. 366 s.

Heti alkajaisiksi on sanottava, että kirjailija Arvi Pertun tyylissä on harvinaista alkuvoimaa, jota joku voisi erehdyksissä pitää vaikka sovinismina. Perttu nimittäin kirjoittaa seksistä reippaan ronskisti mutta myös mehukkaan aistikkaasti. Hän on kuin herkempi versio Charles Bukowskia. Melkein väittäisin, että kirjailija ymmärtää myös naisia, ainakin romaaneissaan...

Uusin teos Skumbria palauttaa mieleen Arvi Pertun kymmenen vuoden takaisen Petroskoin symposiumin. Se, jolle kaupunki on tuttu, nauttii kaksin verroin Skumbrian päähenkilön, Lesojevin Paulin edesottamuksista ja välillä päättömistä sikailuista Äänisen rannan kortteleissa ja kommuuneissa. Aavistelen, että kirjailija irvistelee itselleenkin Paulin roolihahmon selän takana.

Skumbria on rakkaustarina. Suomalainen valokuvaaja Katri tapaa petroskoilaisen Paulin ”metsäsymposiumissa”. Pauli on paitsi tulkki, myös miehekäs pano- ja puuhamies. Hänellä on monta rautaa tulessa mutta henkisenä rasitteena sotilasura Afganistanissa 1980-luvulla.

Katri ihastuu ja antautuu sänkyleikkeihin himokkaasti. Hän jopa rakastuu siinä määrin, että päättää jäädä Venäjälle ja mennä naimisiin Paulin kanssa. Skumbria on kahden kauppa ja haavemaa, jossa uneksivat rakastavaiset leijuvat aikansa. Mutta kuten aina, käärmeitä ja yllätyksiä paratiisissa piisaa.

Skumbrian, ”makrillimaan” rakastavaiset piinaavat toisiaan vuorotellen. Rakastajia ja rakastajattaria ilmaantuu tasapuolisesti.

Katri on estottoman valloittava kuva suomalaisnaisesta, joka ei todella kuulu moralisoivaan, tiukkapipoiseen tuulipukukansaan. Hämmästyttävän herkästi Perttu kuvaa niin Katrin naisellisen puolen kuin Paulin miehiset kärsimykset ja toistuvat itsesyytökset.

Kulttuurit kohtaavat rujosti. Petroskoissa riittää rahahuolia, torakoita ja byrokratiaa. Venäjän kasvava väkivalta, Afganistanin varjo ja Tshetshenian sodat painavat toisaalla. Katri kauhistelee. Seuraa muutto Suomeen. Nyt Paulia odottaa häkkilinnun lähiöelämä, mikä on kaukana makrillimaan lumosta. Romaanissa tapahtuu vielä se kuuluisa ”ihmisenä kasvaminen”. Vai tapahtuuko? Ainakin kirjailija Arvi Perttu on taas kerran pistänyt koko persoonansa peliin.

PENTTI STRANIUS


Vertaus Charles Bukowskiin hieman arveluttaa, mutta ainakin myynnin kannalta se on varmaan ihan OK!