Syksy on tullut jotenkin huomaamatta, vaivihkaa. Lämpimiä päiviä, värejä, aurinkoa. Kohtasin pimeyden vasta pari päivää sitten, kun lähdin hakemaan olutta kaupasta seitsemän maissa illalla. Polku, jota olin kävellyt lähikauppaan jo kuukauden päivät, ei ollutkaan valaistu, ja jouduin aivan säkkipimeään, niin etten nähnyt mihin astun. Pääsin kuitenkin perille ulkomuistista.
Pappilansalmi Parkanon keskustassa on houkutellut heittelemään virveliä sillalta, jotenkin tuntuu siltä, että sen on pakko kuhista haukia, mutta kirjoitustyöt ovat vieneet kaiken ajan.
Tänään kävin leikkaamassa metsästä katajavastan lauantaisaunaa varten ja samalla poimin puoli ämpärillistä koivunkantosieniä. Ne ovat varmaan niitä viimeisiä, jotka eivät pelkää yöpakkasia. Joskus olen kerännyt niitä jopa marraskuun puolella. Ilmeisesti lahot kannot erittävät lämpöä, joka pitää sienet hengissä.
Nykyinen maailmanmeno lakkoineen ja sotineen ei kosketa paljoa, elän nyt vuotta 1918 Vienan Karjalassa, aivan erilaista sotaa kuin mitä käydään Libyassa ja muualla. Työ on päässyt siihen vaiheeseen, että tulostin romaanin ensimmäisen osan ja luen nyt sitä kynä kädessä.
Niin tämäkin syksy jää kunnolla näkemättä, samoin kuin on käynyt monelle kesälle, talvelle ja keväälle. Jonkinlaista haikeutta se aiheuttaa, mutta minkä sille voi. Isäni eli ja kirjoitti luonnon keskellä ja luonnosta, ja olen jollain tavalla kateellinen hänelle. Hän tunsi linnut laulusta ja kalat siiman nykäisystä, minä tunnistan vain tiaiset ja oravat. Eräskin päivä takapihallamme tepasteli pari suurikokoista kanaa. Piti katsoa oikein kirjasta, ennen kuin osasin määritellä ne fasaaninaaraiksi.
Huojumista kahden maan, kahden kielen, monenlaisten halujen, velvollisuuksien ja aitojen ilojen välimaastossa
21. lokakuuta 2011
16. lokakuuta 2011
30. syyskuuta 2011
Kiireitä ja hässäkkää
No onpas ollut viikko! Ei ollut aikaa uutisia seurata eikä uutta kotia järjestellä. Onneksi tänään, kun tänne Parkanoon on tullut yhden päivän intiaanikesä, hommat on pääosin hoidettu ja pääsee nyt iltapäivällä istutushommiin takapihalla.
Maanantaina piti suomentaa neljän tekijän runosikermä Literarus-lehteen, tiistaina valmistella ja lähettää omien novellien venäjännökset Karjalan Kansalliskirjaston nettisivuille ja erääseen verkkolehteen, josta luvattiin jopa maksaa. Keskiviikkona tuli sähköpostissa Severissä julkaistavan pienoisromaanin taittovedokset, jotka nekin piti samana päivänä lukea ja lähettää takaisin, torstaina postilaatikkoon putkahti vihdoin Carelia, jossa on julkaistu katkelma Skumbriasta, ja perjantain aamupäivä meni riidellessä Soneran ja Hesarin jakelun kanssa. Tässä on käynyt niin, että Sonera on päättänyt nostaa liittymän nopeutta ja korottaa liittymän maksua kysymättä minulta mitään. Kahdesti olen jo soitellut, mutta eilen taas tuli yli kuudenkympin lasku. Ja Hesarin jakajat kieltäytyvät tuomaan meille perjantain lehteä.
Kaiken tämän hoidettuani pääsin vihdoin availemaan uuden kässärin tiedostoja ja muistelemaan ensimmäistä kertaa muuton jälkeen, mistä siellä oikein oli kyse.
Nyt kuitenkin näyttää siltä, että huomenna pääsen oikeisiin töihin eli kirjoittamaan.
Maanantaina piti suomentaa neljän tekijän runosikermä Literarus-lehteen, tiistaina valmistella ja lähettää omien novellien venäjännökset Karjalan Kansalliskirjaston nettisivuille ja erääseen verkkolehteen, josta luvattiin jopa maksaa. Keskiviikkona tuli sähköpostissa Severissä julkaistavan pienoisromaanin taittovedokset, jotka nekin piti samana päivänä lukea ja lähettää takaisin, torstaina postilaatikkoon putkahti vihdoin Carelia, jossa on julkaistu katkelma Skumbriasta, ja perjantain aamupäivä meni riidellessä Soneran ja Hesarin jakelun kanssa. Tässä on käynyt niin, että Sonera on päättänyt nostaa liittymän nopeutta ja korottaa liittymän maksua kysymättä minulta mitään. Kahdesti olen jo soitellut, mutta eilen taas tuli yli kuudenkympin lasku. Ja Hesarin jakajat kieltäytyvät tuomaan meille perjantain lehteä.
Kaiken tämän hoidettuani pääsin vihdoin availemaan uuden kässärin tiedostoja ja muistelemaan ensimmäistä kertaa muuton jälkeen, mistä siellä oikein oli kyse.
Nyt kuitenkin näyttää siltä, että huomenna pääsen oikeisiin töihin eli kirjoittamaan.
21. syyskuuta 2011
Parkano
Mutta kyllä täälläkin näyttää olevan elämää: oravat loikkii takapihalla ja sieniä kasvaa terassin reunoilla.
Villi länsi osoittautui aika kesyksi, ei preerioita, ei tuimia cowboyta. Ihan vain metsää ja peltoaukeamia sekä mukavia ihmisiä. Alkokin on kävelymatkan päässä.
Nyt pitäisi vain jotenkin löytää työrauha, kun armon apuraha-aikaa on vain vuoden loppuun. Ensin on kuitenkin saatava kaikki hyllyt paikoilleen ja kevätkukkien sipulit takapihan multiin.
Skumbriasta ei kuulu mitään, hyvä jos kuun loppuun mennessä ilmestyy.
16. syyskuuta 2011
Hyvästi Jaala
Tänään on muuttopäivä, ja kahden viikon sateiden jälkeen paistaa aurinko. Jaala hyvästelee meitä kauniisti tai sitten ei halua meidän lähtevän. Haikea olo. Muuttoauto on kuitenkin tulossa muutaman tunnin päästä, ja viimeinen kytketty laite talossa on tietokone.
Parkanossa ollaan joskus alkuyöstä, niin että näkemättä jää, millaisella säällä uusi paikkakunta ottaa vastaan kiertolaiset. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tämä on minulle jo seitsemäs muutto. Kerta kerralta se käy aina vain raskaammaksi, niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Jaala oli kaunis paikka, minule viimeinen rakkaan idän raja. Nyt sitten kokeillaan elämistä villissä lännessä. Jännittää, aivan kuin muuttaisi ulkomaille. Ei minua pelottanut yhtään kun muutin Petroskoista Lappeenrantaan, samaa Karjalaa se tuntui olevan. Nyt on toista.
Parkanossa ollaan joskus alkuyöstä, niin että näkemättä jää, millaisella säällä uusi paikkakunta ottaa vastaan kiertolaiset. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tämä on minulle jo seitsemäs muutto. Kerta kerralta se käy aina vain raskaammaksi, niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Jaala oli kaunis paikka, minule viimeinen rakkaan idän raja. Nyt sitten kokeillaan elämistä villissä lännessä. Jännittää, aivan kuin muuttaisi ulkomaille. Ei minua pelottanut yhtään kun muutin Petroskoista Lappeenrantaan, samaa Karjalaa se tuntui olevan. Nyt on toista.
13. syyskuuta 2011
Ruuhkan läpi uusille vesille
Viimeisiä päiviä rakkaassa idässä: ylihuomenna keula kohti villiä länttä, Parkanoon. Vaimo on saanut sieltä töitä, ja mitäpä meikäläinen siihen sanoo, kun ei ole työpaikasta riippuvainen. Ei kun pakkaamaan.
Viimeiset pari viikkoa on ollut kiireistä aikaa.
Juuri kun sain valmiiksi Papaninin retkikuntaan perustuvan näytelmän rakaaversion valmiiksi ja lähetettyä, Likeltä tuli taittovedos.
Skumbria ilmestyy toivottavasti lähipäivinä, se onkin hieman myöhässä aikataulusta. No, ei hätää, kunhan ehtisi kirjamessuille :))
Lukuja Skumbriasta onkin jo julkaistu kulttuurilehti Careliassa, mutta itse en ole vielä nähnyt numeroa. Joka tapauksesa vähäinenkin ilmainen mainos on hyvä jutu.
Toissapäivänä sain tietää, että venäjänkilelinen kirjallisuuslehti Sever (joka oli julkaissut Papaninin retkikunnan käännöksen kokonaan) julkaisee nyt lukuja Petroskoin symposiumista venäjäksi. Piti heittää laatikot käsistä ja kiireesti kirjoittaa jonkinlainen johdanto tai alkusanat.
Papaninista siis on ehkä tulossa näytelmä, se riippuu nyt Petroskoin suomalaisen teatterin johdosta. Idea oli romaanin venäjäntäjän Jana Zhemoiteliten, joka haluaa tehdä näytelmästä kaksi versiota: suomeksi ja venäjäksi.
Ja kaikki tämä suma sattui parhaaseen mahdolliseen aikaan: keskelle muttoa! Talo on puoliksi pakattu, nettiyhteys katkeaa perjantaina, kansiot ja mapit jo laatikoissa. Jospa tästä selvitään...
Viimeiset pari viikkoa on ollut kiireistä aikaa.
Juuri kun sain valmiiksi Papaninin retkikuntaan perustuvan näytelmän rakaaversion valmiiksi ja lähetettyä, Likeltä tuli taittovedos.
Skumbria ilmestyy toivottavasti lähipäivinä, se onkin hieman myöhässä aikataulusta. No, ei hätää, kunhan ehtisi kirjamessuille :))
Lukuja Skumbriasta onkin jo julkaistu kulttuurilehti Careliassa, mutta itse en ole vielä nähnyt numeroa. Joka tapauksesa vähäinenkin ilmainen mainos on hyvä jutu.
Toissapäivänä sain tietää, että venäjänkilelinen kirjallisuuslehti Sever (joka oli julkaissut Papaninin retkikunnan käännöksen kokonaan) julkaisee nyt lukuja Petroskoin symposiumista venäjäksi. Piti heittää laatikot käsistä ja kiireesti kirjoittaa jonkinlainen johdanto tai alkusanat.
Papaninista siis on ehkä tulossa näytelmä, se riippuu nyt Petroskoin suomalaisen teatterin johdosta. Idea oli romaanin venäjäntäjän Jana Zhemoiteliten, joka haluaa tehdä näytelmästä kaksi versiota: suomeksi ja venäjäksi.
Ja kaikki tämä suma sattui parhaaseen mahdolliseen aikaan: keskelle muttoa! Talo on puoliksi pakattu, nettiyhteys katkeaa perjantaina, kansiot ja mapit jo laatikoissa. Jospa tästä selvitään...
21. heinäkuuta 2011
Viisi sanaa helteessä
Helleaalto on saapunut Jaalaan. Takapihan mittari näyttää nyt aamupäivällä +30, sisällä on +28. Ulos ei tee mieli mennä, vaikka jotenkin tässä pitäisi ryhdistäytyä sen verran että raahautuisi edes uimarannalle. Iltapäivällä Jaalan hiekkaranta on varjossa, niin että meikäläinenkin siellä ehkä pärjäisi. Mutta sitä ennen on tehtävä kovaa työtä: kirjoitettava viisi sanaa.
Olen hikoillut jo viikon päivät naurettavan vähäpätöisen ongelman kimpussa: Skumbrian viidelle osalle pitäisi keksiä nimet. Olen kokeillut varmaan kymmeniä yhdistelmiä, mutta yhteenkään en ole ollut tyytyväinen. Toiset ratkaisut vaikuttavat liian mahtipontisilta, toiset taas liian kuvailevilta. Ehkei osien nimiä sittenkään tarvita? Toisaalta numerot tuntuisivat liian kuivilta, varsinkin kun luvutkin on numeroitu.
Mario Vargas Llosan Maailmanlopun sodassa, jota juuri nyt luen, osat on otsikoitu seuraavasti: "Yksi", "Kaksi" jne. Olisiko se hyvä ratkaisu vai katsottaisiinko sitä plagioinniksi?
Olen hikoillut jo viikon päivät naurettavan vähäpätöisen ongelman kimpussa: Skumbrian viidelle osalle pitäisi keksiä nimet. Olen kokeillut varmaan kymmeniä yhdistelmiä, mutta yhteenkään en ole ollut tyytyväinen. Toiset ratkaisut vaikuttavat liian mahtipontisilta, toiset taas liian kuvailevilta. Ehkei osien nimiä sittenkään tarvita? Toisaalta numerot tuntuisivat liian kuivilta, varsinkin kun luvutkin on numeroitu.
Mario Vargas Llosan Maailmanlopun sodassa, jota juuri nyt luen, osat on otsikoitu seuraavasti: "Yksi", "Kaksi" jne. Olisiko se hyvä ratkaisu vai katsottaisiinko sitä plagioinniksi?
18. heinäkuuta 2011
Elämää takapihalla
Kesä on kauneimmillaan, käsikirjoitus viimeisellä kierroksella ennen taittoa, ja Uussuomalaisella on oma lupa pitää hieman lomaa. Tekisi mieli lähteä jonnekin matkalle, mutta jostain syystä ei vain löydy tarmoa järjestellä asioita, miettiä kohteita, hankkia matkalippuja jne. Päivätkin kuluvat liian nopeasti. Ilmeisesti loma vierähtää ihan vain täällä Jaalassa, hyvä jos jaksamme lähteä vaimon kanssa edes Tallinnaan tai Tukholmaan tuulettamaan merimatkalla kotiolojen pölyyttämiä aivoja. Suunniteltu matka Vienaan ja mahdollisesti Lapin kautta Norjaan siirtynee taas ensi kesäksi.
Blogiin en ole jaksanut kirjoittaa mitään, kun tuntuu ettei ole mitään kerrottavaa. Jotenkin tuntuu olevan sellainen vaihe päällä, että vain oma eläminen (oleminen) kiinnostaa, ihan kirjaimellisesti: takapiha, uni, lukeminen, ruoka, seksi, lapset, mustikkapiiraat ja uimarannat.
Blogiin en ole jaksanut kirjoittaa mitään, kun tuntuu ettei ole mitään kerrottavaa. Jotenkin tuntuu olevan sellainen vaihe päällä, että vain oma eläminen (oleminen) kiinnostaa, ihan kirjaimellisesti: takapiha, uni, lukeminen, ruoka, seksi, lapset, mustikkapiiraat ja uimarannat.
6. kesäkuuta 2011
Lahna
Tänään käytiin tyttöjen kanssa verkoilla, kamera unohtui valitettavasti kotiin. Iloa kuitenkin riitti ilman kameraakin, kun lahnan vonkaleet alkoivat nousta veneesen kaverin verkosta. Niitä oli yhdeksän yhdessä verkossa ja katiskassa yksi hauki. Tytöt olivan innoissaan, ja kyllä sen ymmärsi. Kaverinikin sanoi ettei ole ikänään tälläistä lahnamäärää nähnyt. Kuvan lahna painoi varmaan kaksi kiloa, ei vain löytynyt talosta mitään millä punnita.
29. toukokuuta 2011
Skumbria
Skumbria ilmestyy kuulemma syyskuussa, vaikka kustannustoimittajan merkintöjä kässärissä en ole vieläkään nähnyt.
Skumbria Kirjat Like Kustannus
Skumbria Kirjat Like Kustannus
Petroskoin poika saa kyytiä suomitytöltä
– ja vähän muiltakin
Lesojev on petroskoilainen Afganistanin sodan veteraani,
joka yrittää tulla toimeen siviilissä sekalaisin keinoin.
Votkanhuuruisella tulkkauskeikalla han kaataa vällyjen
väliin suomalaisen valokuvaajan. Hetkeen heittäytyvä
elämänmeno imee Katrin mukanaan, ja turvaa kaipaava
Lesojev puolestaan saa hänestä elämäänsä kiintopisteen.
Pari perustaa yhteisen kodin, unelmiensa Skumbrian.
Petroskoissa sen perustuksia alkavat pian nakertaa rotat,
torakat, byrokratia, kieliongelmat ja rahahuolet. Aviopari
muuttaa Suomeen, ja Lappeenrannan siistissä lähiökodissa
Lesojev tuntee olevansa kuin kultaisessa häkissä.
Rakkaustarinan taustalla välähtelevät vuosituhannen
vaihteen poliittiset tapahtumat. Tšetšhenian sota, terrorismi
ja Putinin toimet paljastavat itsestään aina uusia
kasvoja. Myöskään ihannemaa Suomi ja sen tytär eivat
ole aivan sitä, mitä Lesojev alun perin kuvitteli.
13. toukokuuta 2011
Sirppi ja vasara väärässä paikassa
Vasta tänään Saska Saarikosken jutusta (Sirppi ja vasara, HS 12.5.11) sain tietää, että Venäjän kulttuurikeskuksen seinällä Helsingissä oli jo huhtikuun alussa paljastettu punalippua, sirppiä ja vasaraa esittävä 40:n neliön mosaiikki, joki oli ollut piilossa 20 vuotta.
Kulttuurikeskuksen johtaja Tatjana Klejerova nimittää sitä "taideteokseksi" ja on sitä mieltä, että se on paikallaan tänäänkin. Propagandajulistetta muistuttavaa mosaiikkia on vaikea pitää taideteoksena, mutta jääköön määritelmä kulttuurikeskuksen johdon "taidekäsitysten" laskuun.
Vaikka tunnenkin Klejerovan (Karjalan tasavallan kansallisuuskomitean entisen johtajan), en ole ennen tiennyt hänen nostalgisista taipumuksistaan. Venäjällä päätään nostava stalinismi innoittaa kuitenkin passiivisiakin kannattajiaan ja rohkaisee tämäntyyppisiin tekoihin jopa Helsingin keskustassa.
Putinin tutltua valtaan vuonna 2000 Venäjä on pikku hiljaa palauttanut vanhoja symboleja käyttöön. Neuvostoaikainen kansallishymnikin soi muutaman kerran Bratislavan MM-kisoissa, ei onneksi Suomi-ottelussa. Sanoja ei osaa kukaan, koska neuvostoaikaisista on kuulemma luovuttu, mutta uudet eivät vain jää mieleen.
Saska Saarikoski nimittää jutussaan sirppiä ja vasaraa "ihmisvihan symboleiksi". Kyllä, sellaiseksi ne on tehnyt neuvostovalta. Mutta muistakaamme että alunperin ne olivat työväenliikkeen symboleita, joten riistokapitalistista vaihetta elävällä nyky-Venäjällä ei ole mitään oikeutta käyttää niitä kulttuurikeskuksensa päädyssä. Samoin kuin punalippuakaan.
PS. Tämä eilinen kirjoitus hävisi bloggerista tänään. Lisään kuitenkin tähän, etten ota ikiaikoina Venäjän kulttuurikeskuksen kutsua vastaan.
Kulttuurikeskuksen johtaja Tatjana Klejerova nimittää sitä "taideteokseksi" ja on sitä mieltä, että se on paikallaan tänäänkin. Propagandajulistetta muistuttavaa mosaiikkia on vaikea pitää taideteoksena, mutta jääköön määritelmä kulttuurikeskuksen johdon "taidekäsitysten" laskuun.
Vaikka tunnenkin Klejerovan (Karjalan tasavallan kansallisuuskomitean entisen johtajan), en ole ennen tiennyt hänen nostalgisista taipumuksistaan. Venäjällä päätään nostava stalinismi innoittaa kuitenkin passiivisiakin kannattajiaan ja rohkaisee tämäntyyppisiin tekoihin jopa Helsingin keskustassa.
Putinin tutltua valtaan vuonna 2000 Venäjä on pikku hiljaa palauttanut vanhoja symboleja käyttöön. Neuvostoaikainen kansallishymnikin soi muutaman kerran Bratislavan MM-kisoissa, ei onneksi Suomi-ottelussa. Sanoja ei osaa kukaan, koska neuvostoaikaisista on kuulemma luovuttu, mutta uudet eivät vain jää mieleen.
Saska Saarikoski nimittää jutussaan sirppiä ja vasaraa "ihmisvihan symboleiksi". Kyllä, sellaiseksi ne on tehnyt neuvostovalta. Mutta muistakaamme että alunperin ne olivat työväenliikkeen symboleita, joten riistokapitalistista vaihetta elävällä nyky-Venäjällä ei ole mitään oikeutta käyttää niitä kulttuurikeskuksensa päädyssä. Samoin kuin punalippuakaan.
PS. Tämä eilinen kirjoitus hävisi bloggerista tänään. Lisään kuitenkin tähän, etten ota ikiaikoina Venäjän kulttuurikeskuksen kutsua vastaan.
30. huhtikuuta 2011
Parahdus stalinismista
Jos tuollaista propagandaa levitetään venäläisissä massamedioissa, ei ole mikään ihme, että stalinismi on viime aikoina nostanut päätään Venäjällä.
Vielä vähän aikaa sitten väittelin venäläisen vaimoni kanssa, joka on sitä mieltä ettei Venäjällä mikään muutu koskaan. Vakuutin vaimoani, että Venäjällä on suuri tulevaisuus, että pitää vain odottaa kärsivällisesti, se tulevaisuus on väistämätön. Kevään mittaan olen kuitenkin alkanut epäillä.
Keskusteltuani stalinistien kanssa venäläisessä Facebookin vastineessa Kontaktissa kauhistuin: mitä on tapahtunut venäläisille? Muutamat vanhat kaverini, joiden kanssa seisoimme yhdessä aukioilla 1991 osoittamassa mieltä valtaan pyrkinyttä vanhoillista sotilasjunttaa vastaan, toivovat”rautaisen käden” palauttamista Venäjälle. Samat ihmiset, jotka 20 vuotta sitten vannoivat demokratian nimeen, ylistävät tänään stalinismia ja puolustavat verisen järjestelmän rikoksia sillä, että Stalin oli sentään rakentanut suurvallan ja voittanut maailmansodan.
Jos en tuntisi niitä ihmisiä, olisin olettanut, että äänessä ovat lukutaidottomat moukat, jotka eivät ole koskaan lukeneet Pushkinia, eivät ole nähneet Tšehovin näytelmiä eikä Tarkovskin ja Zaharovin elokuvia, eivät ole kuulleetkaan Bulgakovista ja Platonovista eivätkä tiedä mitään venäläisen kirjallisuuden ja taiteen demokraattisista ja vapaamielisistä perinteistä. Mutta ei – he ovat sivistyneitä ihmisiä, monet työskentelevät samalla alalla, kirjallisuudessa ja journalismissa.
Mitä heille on oikein tapahtunut? Voiko todella olla niin, että tyytymättömyys nykyiseen rosvojärjestelmään herättää verisen stalinismin kaipuuta? Tarkoittavatko kaikki vetoomukset Pyhän Venäjän pelastamiseksi vain masokistista himoa antautua pyöveleiden käsiin?
Käsittämätöntä, miten nämä neostalinistit, jotka oikeutetusti nimittävät Putinin hallintoa rikolliseksi, nousevat takajaloilleen ja alkavat äristä heti kun kuulevat samaa kritiikkiä lännestä, varsinkin entisiltä maanmiehiltään. ”Et saa koskea meidän pyhää ja venäläistä, sinä isänmaan petturi ja läntisten tiedustelupalvelujen palkkalainen!” he vinkuvat.
Heille länsi on eräänlainen demoninen voima, jonka päätavoite on repiä Venäjä kappaleiksi. Demokratia -sanaa he eivät käytä ilman lainausmerkkejä. Vuosisadat, jotka Eurooppa on käyttänyt demokraattisen yhteiskunnan rakentamiseen, eivät merkitse heille mitään. Eurooppalainen kulttuuri, josta 1700-luvulla tuli uuden venäläisen kulttuurin pohja, on vain vihollisen propagandaa. Länsimaiset ajattelijat, filosofit, kirjailijat, journalistit, analyytikot ovat vain CIA:n agentteja, jotka porvarien maksamaa palkkaa vastaan parjaavat Pyhää Venäjää. Pyhää, Kremlin rosvokoplasta huolimatta.
Kaikki tämä synnyttää toivottomuutta, surua ja ikävää. Onko Venäjä todellakin tuomittu kulkemaan ympyrää – diktaattorista toiseen? Eikö Venäjän kansa todellakaan halua olla vapaa?
30. maaliskuuta 2011
Kirjabisnestä Venäjän syrjäseuduilla
Suomen kirjallisuuspiireissä nousi aikamoinen älämölö hallitukseen pyrkivien puolueiden aikomuksesta nostaa kirjaveroa. Muistettiin myös se, että kirjavero on Suomessa Euroopan korkeimpia. Entä miten on asianlaita naapurimaassa Venäjällä?
Siellä eivät kirjaihmiset valita, koska se on turhaa. Yritetään vain selvitä jotenkin hengissä.
Arvonlisävero painotuotteille on 34%, kirjabisnes kustantamisesta kirjakauppaketjuihin on muutaman suuren moskovalaisen ja pietarilaisen yrityksen käsissä, ja pienillä sekä paikalisilla ei ole mitään mahdollisuuksia kilpailla niiden kanssa. Vain suuret painokset ja omat jakeluverkostot mahdollistavat kustannustoiminnan kannattavuuden.
Venäjäntäni on jo pari vuotta etsinyt kanavia "Papaninin retkikunnan" julkaisemiseksi kirjana. Romaani oli lyhennettynä julkaistu venäjäksi 2008 kirjallisuuslehti Severin neljässä peräkkäisessä numerossa. Moskovalaisille sitä on turha tarjota - siellä on omat tallinsa, joiden kanssa ei provinssien kirjailijat voi kilpailla. Ainoa mahdollisuus on hakea jostakin rahoitusta, painattaa kirja ja pinota varastoon, koska kirjakauppoihin sitä ei saa. Onko sellaisella julkaisutoiminnalla mitään mieltä?
Niin kuitenkin elävät melkein kaikki venäläiset provinssikirjailijat - julkaisevat joko omakustanteita tai sitten painattavat kirjojaan valtion tuella, joka ei kuitenkaan takaa kirjan levitystä. Tekijän on huolehdittava siitä itse. Venäjäntäni kertoi, että ainoa tapa myydä kirjaa Karjalassa on kiertää maaseutua ja esiintyä sellaisilla paikkakunnilla, missä ei ole kirjakauppoja lainkaan. Siellä ihmiset ostavat. Muutaman sadan kappaleen painoksen levittäminen sellaisella menetelmällä on kuitenkin lähes mahdotonta, ja niinpä monien kirjailijoiden asunnot ovat muuttuneet kirjavarastoiksi.
Tekijänpalkkioista ei ole Venäjän syrjäseudulla kuultukaan. Kaverini, jonka kirjan oli suomentanut, olin ikionnellinen, kun välitin hänelle suomalaisen kustantajan maksaman pienen palkkion. Kysymys ei ollut edes rahasta, sen verran pieni summa oli kyseessä, vaan periaatteesta - ensimmäistä kertaa elämässään runoilija sai teoksestaan rahaa.
Niinpä kysymys kuuluu: kannattaako minun edes yrittää etsiä rahoitusta Venäjältä, jotta kirjani lojuisi sitten jossakin pölyisessä varastossa odottamassa vain silppuria tai polttouunia?
Siellä eivät kirjaihmiset valita, koska se on turhaa. Yritetään vain selvitä jotenkin hengissä.
Arvonlisävero painotuotteille on 34%, kirjabisnes kustantamisesta kirjakauppaketjuihin on muutaman suuren moskovalaisen ja pietarilaisen yrityksen käsissä, ja pienillä sekä paikalisilla ei ole mitään mahdollisuuksia kilpailla niiden kanssa. Vain suuret painokset ja omat jakeluverkostot mahdollistavat kustannustoiminnan kannattavuuden.
Venäjäntäni on jo pari vuotta etsinyt kanavia "Papaninin retkikunnan" julkaisemiseksi kirjana. Romaani oli lyhennettynä julkaistu venäjäksi 2008 kirjallisuuslehti Severin neljässä peräkkäisessä numerossa. Moskovalaisille sitä on turha tarjota - siellä on omat tallinsa, joiden kanssa ei provinssien kirjailijat voi kilpailla. Ainoa mahdollisuus on hakea jostakin rahoitusta, painattaa kirja ja pinota varastoon, koska kirjakauppoihin sitä ei saa. Onko sellaisella julkaisutoiminnalla mitään mieltä?
Niin kuitenkin elävät melkein kaikki venäläiset provinssikirjailijat - julkaisevat joko omakustanteita tai sitten painattavat kirjojaan valtion tuella, joka ei kuitenkaan takaa kirjan levitystä. Tekijän on huolehdittava siitä itse. Venäjäntäni kertoi, että ainoa tapa myydä kirjaa Karjalassa on kiertää maaseutua ja esiintyä sellaisilla paikkakunnilla, missä ei ole kirjakauppoja lainkaan. Siellä ihmiset ostavat. Muutaman sadan kappaleen painoksen levittäminen sellaisella menetelmällä on kuitenkin lähes mahdotonta, ja niinpä monien kirjailijoiden asunnot ovat muuttuneet kirjavarastoiksi.
Tekijänpalkkioista ei ole Venäjän syrjäseudulla kuultukaan. Kaverini, jonka kirjan oli suomentanut, olin ikionnellinen, kun välitin hänelle suomalaisen kustantajan maksaman pienen palkkion. Kysymys ei ollut edes rahasta, sen verran pieni summa oli kyseessä, vaan periaatteesta - ensimmäistä kertaa elämässään runoilija sai teoksestaan rahaa.
Niinpä kysymys kuuluu: kannattaako minun edes yrittää etsiä rahoitusta Venäjältä, jotta kirjani lojuisi sitten jossakin pölyisessä varastossa odottamassa vain silppuria tai polttouunia?
12. maaliskuuta 2011
Mossemainos
Tää oli niin reippaan optimistinen, että oli ihan pakko laittaa tänne vastapainoksi kaiken maailman ikävyyksille.
5. maaliskuuta 2011
Soiniputinismista pari sanaa
Persut ovat siis sitä mieltä, että taiteet pitää valjastaa palvelemaan puolueita. Hieno ajatus, mutta ei valitettavasti kovin uusi eikä edes hirveän perussuomalainen. Sen huomasi venäläinen vaimoni nähdessään otsikon Hesarissa. Hän sanoi:
"Herrajestas (no ei ehkä ihan noin, onhan hän evlut kanttori), ovatko persut suunnittelemassa puolueliittoa Yhtenäisen Venäjän kanssa (joka on venäjäksi lyhennettynä Jedro, eli ydin) !"
Siitähän lähti Uussuomalaisen mielikuvitus laukkaamaan: kansallissosialismi, stalinismi, putinismi ja soinismi (vain yksi kirjan puuttuu, että tulisi sovinismi) ovatkin siis yhtä ja samaa!
Venäjällä eräs lempinimeltään "lenin" tunnettu heppu oli sata vuotta sitten sanonut, että taiteen on oltava puolueellinen. Sitä sitten noudatettiin noin 70 vuotta. Pienen katkon jälkeen Putinin kopla suunnittelee isänmaallisuusopin palauttamista koulujen opetusohjelmaan. Eli siis isänmaallisuudesta saadan koulutodistukseen jonkinlaisia arvosanoja! Saatan muistaa väärin, mutta taisi natsi-Saksassakin olla samantyyppistä meininkiä.
Kansallinen idea on Putinin Venäjälle tärkeämpi kuin maan kehitys, kansalaisten hyvinvointi ja ihmisoikeudet. Sitäkö Soinikin tavoittelee? Kokoomus on jo kosiskellut Yhtenäistä Venäjää, mutta tämän viimeisen Persuejen puolueohjelman valossa Soini on enemmän sopiva Putinin liittolaiseksi, ainakin molemmat vastustavat EU:ta ja haluavat olla tekemisissä vain erillisten "kansakuntien" kanssa. Tässä mallissa on vain Putinin kohdalla se ero, että Venäjän kaikkien kansojen ja heimojen on suostuttava suurvenäläiseen ideaan, jotta "kansakunta" syntyisi imperiumin raunioille. No, mutta eipä Soininkaan idea paljon siitä eroa, hän ei vain osaa lentää hävittäjää ja ampua amurntiikereitä...19. helmikuuta 2011
Vepsäläisrunoilija odotti Putinia juhlaansa
Ei tullut Putin, mutta Abramovin tempaus oli hauska! Vepsäläisrunoilija Nikolai Abramov tekee usein epätavallisia tekoja. Tällä kertaa hän on lähettänyt Venäjän pääministerille Vladimir Putinille kirjeen, jossa kutsuu hänet juhlaansa. 50-vuotispäiväänsä Abramov juhli vielä 24. tammikuuta. Tänä torstaina runoilija järjestää suuren juhlailtansa. Tilaisuus kerää Petroskoin nukketeatterin tiloihin hänen ystäviään, runoilijoita, lehtimiehiä, näyttelijöitä ja kansanperinneyhtyeitä. Kunniavieraana Abramov haluaa nähdä maan pääministerin. Nikolai Abramov on osannut löytää vakuuttavat sanat. Kirjeessään runoilija kirjoittaa siitä, että hän on vähemmistökansan edustaja ja Venäjän ensimmäinen runoilija, joka on julkaissut kirjoja vepsän kielellä. Runoilija muistuttaa pääministerille, että tämä on käynyt usein Karjalassa ja Syvärinjoen rannoilla. Vuoden 2004 huhtikuussa Putin vieraili Salehardissa ja osallistui pohjoisalueiden edustajakokoukseen. Siellä hän sai lahjaksi vepsänkielisen Kalevalan. – Putin sanoi silloin leikillään, että hänen pitää nyt opetella vepsän kieltä, runoilija muistelee. | ||
Karjalan Sanomat
8. helmikuuta 2011
Vihreä tyranni
Sen kanssa on aina ollut vaikeuksia ovissa, rapuissa, sille on vaikea löytää tilaa huoneesta, koska se vie koko seinän ja siten määrittelee kaikkien muiden huonekalujen sijainnin. Se kerrassaan tyrannisoi minua ja perhettäni. Ajattelin ostaa sen tilalle useamman erillisen kirjahyllyn, joita voi sitten siirrellä nurkasta toiseen mielensä mukaan.
Ajattelin... Mutta kun se on ollut kanssani seitsemän tai kahdeksan vuotta, rumentanut viittä kotia kolmella paikkakunnalla ja ollut usean haastattelukuvan taustana. Jospa ottaisin sen vielä seuraavassakin muutossa mukaan?
4. helmikuuta 2011
Putin-kriittistä keskustelua Venäjällä
Lukijani Jumppu kyselee, mistä löytyy puolueetonta ja riippumatonta uutisointia Venäjän asioista venäjäksi. Tässä muutamia:
Новости свободной Ингрии http://ingria.info/?index
Независимая газета http://www.ng.ru/
Грани http://www.grani.ru/
Keskustelua käydään laajasti ja vilkkaasti myös JiveJournal:ssa, jonka venäläiseen verkostoon pääsee vaikkapa Emigrantin sivujen kautta: http://f-emigrant.livejournal.com/
Ehkäpä näistä on hyötyä muillekin venäjää osaaville lukijoille.
Новости свободной Ингрии http://ingria.info/?index
Независимая газета http://www.ng.ru/
Грани http://www.grani.ru/
Keskustelua käydään laajasti ja vilkkaasti myös JiveJournal:ssa, jonka venäläiseen verkostoon pääsee vaikkapa Emigrantin sivujen kautta: http://f-emigrant.livejournal.com/
Ehkäpä näistä on hyötyä muillekin venäjää osaaville lukijoille.
30. tammikuuta 2011
Lumiluolia kaivamassa
Uussuomalaisen joululoma on näköjään venähtänyt yli kuukauden mittaiseksi, mutta eihän se tarkoita että täällä Jaalan metsissä ollaan vain jupoteltu ja syöpötelty. Uutta romaania on kertynyt jo sata perinteistä liuskaa, ja edellisestä on neuvoteltu kustannussopimusta.
Lomaakin on toki pidetty, lasten kanssa ja lasten ehdoilla. Lunta on ainakin riittänyt, niin ettei tarvinnut katsella telkkarista Lapin talvea.
Kuvassa yhdeksän vuotta täyttänyt Lumi-Maaria Katariina, joka on päättänyt aloittaa venäjän kielen lukemisen valinnaisena ensi vuonna. Päätös vaatii monimutkaisia järjestelyjä, mm. koulun vaihtoa, mutta uskon että se on sen arvoista. Ja olen tietenkin erittäin iloinen, kun Manna niin halusi.
Venäjällä minulla on kolme tytärtä, joista yksikään ei puhu suomea. Olisi ikävää, jos Suomessa olisi sitten kaksi, joista kumpikaan ei osaa venäjää.
Ja sitähän tarvitaan vähintään naapurin menon ymmärtämiseksi, jottei tieto Venäjästä jäisi vain suomalaisten tiedostusvälineiden varaan.
Pitäisi oikeastaan kommentoida Domodedovon pommi-iskun synnyttämää tilannetta, mutta en jaksa. Luettavaa venäläisessä netissä kyllä löytyy, ja kuva sikäläisestä yhteiskunnasta muodostuu aivan erilaiseksi kuin mitä viralliset putinilaiset tiedotusvälineet välittävät.
Lomaakin on toki pidetty, lasten kanssa ja lasten ehdoilla. Lunta on ainakin riittänyt, niin ettei tarvinnut katsella telkkarista Lapin talvea.
Kuvassa yhdeksän vuotta täyttänyt Lumi-Maaria Katariina, joka on päättänyt aloittaa venäjän kielen lukemisen valinnaisena ensi vuonna. Päätös vaatii monimutkaisia järjestelyjä, mm. koulun vaihtoa, mutta uskon että se on sen arvoista. Ja olen tietenkin erittäin iloinen, kun Manna niin halusi.
Venäjällä minulla on kolme tytärtä, joista yksikään ei puhu suomea. Olisi ikävää, jos Suomessa olisi sitten kaksi, joista kumpikaan ei osaa venäjää.
Ja sitähän tarvitaan vähintään naapurin menon ymmärtämiseksi, jottei tieto Venäjästä jäisi vain suomalaisten tiedostusvälineiden varaan.
Pitäisi oikeastaan kommentoida Domodedovon pommi-iskun synnyttämää tilannetta, mutta en jaksa. Luettavaa venäläisessä netissä kyllä löytyy, ja kuva sikäläisestä yhteiskunnasta muodostuu aivan erilaiseksi kuin mitä viralliset putinilaiset tiedotusvälineet välittävät.
17. joulukuuta 2010
Kalevalaisia kalavaleita
Kirjailija-lehden tuoreessa numerossa (4/2010) Vilja-Tuulia Huotarinen toistelee ja jopa kehittelee Ortjo Stepanov –myyttiä, jonka mukaan karjalainen Stepanov oli sananvapaustaistelija ja järjestelmän vainoama nero, joka joutui kirjoittamaan kynttilän valossa, ja ”ylemmältä taholta kiellettiin myymästä hänelle kynää tai paperia”. Puukonterälläkö hän raapusti tuohilevyille kaikki lukuisat romaaninsa?
Vienassa vierailleita suomalaisia runoilijoita on vedetty nenästä, niin kuin kaikkia muitakin.
Ensimmäiset kolhoosijärjestelmää ylistävät romaaninsa Stepanov kirjoitti Petroskoissa. Sähköttömässä Haikolassa hän kävi fiilistelemässä vain eläkepäivinään. NKP:n jäsenenä ja kauppakorkeakoulusta valmistuneena neuvostovirkailijana hän tiesi tasan tarkkaan mistä sai kirjoittaa ja mistä ei. Ennen kirjailijan uraansa hän toimi osuuskaupan johtajana Uhtualla ja kalastusministeriön tarkastajana Petroskoissa. Kaikki hänen tekeleensä oli julkaistu tuoreeltaan ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Mitään ongelmia paperin ja kynien kanssa ei Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäsenellä ja systeemin uskollisella palvelijalla voinut olla. Hyvin varovaisia paljastuksia Stepanov uskalsi sujauttaa vain viimeisimpiin, perestroikan aikana julkaistuihin romaaneihin. Se tapahtui vuosina jolloin Neuvostoliitossa julkaistiin jo Šalamovin ja Solzhenitsynin kirjoja.
Stepanovin käsikirjoitukset vaativat rankkaa muokkausta. Punalippuun niitä toimitti Pekka Perttu, ja kirja-asuun Terttu Vikström. Venäjänkielisissä käännöksissä rakenteiden ja tekstin parantelua jatkettiin. Olen itsekin joutunut toimittamaan Stepanovin postuumina julkaistuja käsikirjoituksia ja tiedän minkä tason tekstiä lähti mestarin kynästä. Markku Nieminen poisti Stepanovin romaanien uusista laitoksista sosialistisen realismin räikeämmät piirteet ja teki Stepanovista karjalaisen kirjallisuuden klassikon. Ortjo Stepanovin myytin on rakentanut ja ylläpitää Juminkeko-säätiö.
Nikolai Jaakkola ei kelvannut karjalaiseksi klassikoksi, olisiko siksi että hän oli syntynyt Turussa? Nykyinen arvojärjestys toistaa neuvostoaikaisia kaavoja: parhaita ”kansankirjailijoita” ovat Ortjo Stepanov ja Jaakko Rugojev, kommunisti ja silloisen Karjalan Korkeimman Neuvoston jäsen.
Jutussaan Vilja-Tuulia Huotarinen kertoo saaneensa Stepanovin Kotikunnan tarinan lahjaksi sillä ehdolla, että romaanisarja tulee luettua. Kannattaisikin tutustua ennen kuin menee myyttejä levittelemään. ”Täällä sananvapaus voi tarkoittaa sitä, että Kuittijärvellä kun huutaa, niin kukaan ei kuule.” Niin tuntuu olevan ainakin Juminkeko-säätiön toiveissa – kaikki siellä huudettu uskotaan todeksi, jos paikalla ei ole asiaan perehtyneitä kuulemassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)







