Johan Bäckmanin viimeiset puheet venäläisellä TV-kanavalla nostattavat niskakarvoja pystyyn: Jos tuollaista propagandaa levitetään venäläisissä massamedioissa, ei ole mikään ihme, että stalinismi on viime aikoina nostanut päätään Venäjällä.
Vielä vähän aikaa sitten väittelin venäläisen vaimoni kanssa, joka on sitä mieltä ettei Venäjällä mikään muutu koskaan. Vakuutin vaimoani, että Venäjällä on suuri tulevaisuus, että pitää vain odottaa kärsivällisesti, se tulevaisuus on väistämätön. Kevään mittaan olen kuitenkin alkanut epäillä.
Keskusteltuani stalinistien kanssa venäläisessä Facebookin vastineessa Kontaktissa kauhistuin: mitä on tapahtunut venäläisille? Muutamat vanhat kaverini, joiden kanssa seisoimme yhdessä aukioilla 1991 osoittamassa mieltä valtaan pyrkinyttä vanhoillista sotilasjunttaa vastaan, toivovat”rautaisen käden” palauttamista Venäjälle. Samat ihmiset, jotka 20 vuotta sitten vannoivat demokratian nimeen, ylistävät tänään stalinismia ja puolustavat verisen järjestelmän rikoksia sillä, että Stalin oli sentään rakentanut suurvallan ja voittanut maailmansodan.
Jos en tuntisi niitä ihmisiä, olisin olettanut, että äänessä ovat lukutaidottomat moukat, jotka eivät ole koskaan lukeneet Pushkinia, eivät ole nähneet Tšehovin näytelmiä eikä Tarkovskin ja Zaharovin elokuvia, eivät ole kuulleetkaan Bulgakovista ja Platonovista eivätkä tiedä mitään venäläisen kirjallisuuden ja taiteen demokraattisista ja vapaamielisistä perinteistä. Mutta ei – he ovat sivistyneitä ihmisiä, monet työskentelevät samalla alalla, kirjallisuudessa ja journalismissa.
Mitä heille on oikein tapahtunut? Voiko todella olla niin, että tyytymättömyys nykyiseen rosvojärjestelmään herättää verisen stalinismin kaipuuta? Tarkoittavatko kaikki vetoomukset Pyhän Venäjän pelastamiseksi vain masokistista himoa antautua pyöveleiden käsiin?
Käsittämätöntä, miten nämä neostalinistit, jotka oikeutetusti nimittävät Putinin hallintoa rikolliseksi, nousevat takajaloilleen ja alkavat äristä heti kun kuulevat samaa kritiikkiä lännestä, varsinkin entisiltä maanmiehiltään. ”Et saa koskea meidän pyhää ja venäläistä, sinä isänmaan petturi ja läntisten tiedustelupalvelujen palkkalainen!” he vinkuvat.
Heille länsi on eräänlainen demoninen voima, jonka päätavoite on repiä Venäjä kappaleiksi. Demokratia -sanaa he eivät käytä ilman lainausmerkkejä. Vuosisadat, jotka Eurooppa on käyttänyt demokraattisen yhteiskunnan rakentamiseen, eivät merkitse heille mitään. Eurooppalainen kulttuuri, josta 1700-luvulla tuli uuden venäläisen kulttuurin pohja, on vain vihollisen propagandaa. Länsimaiset ajattelijat, filosofit, kirjailijat, journalistit, analyytikot ovat vain CIA:n agentteja, jotka porvarien maksamaa palkkaa vastaan parjaavat Pyhää Venäjää. Pyhää, Kremlin rosvokoplasta huolimatta.
Kaikki tämä synnyttää toivottomuutta, surua ja ikävää. Onko Venäjä todellakin tuomittu kulkemaan ympyrää – diktaattorista toiseen? Eikö Venäjän kansa todellakaan halua olla vapaa?
